Äitiys

Lapseni Arttu kuoli kolme kuukautta sitten 25 vuoden iässä. Vaikka häntä ei ole, elämä jatkuu entiseen malliin, lippu nousi salkoon ja äitienpäivä tuli. Yritän nyt löytää ymmärrystä siihen miksi en tunne juhlaa sisälläni, miksi sydämeni on raskas ja silmät valuu kyynelistä. En itke Artun kuolemaa, vaikka tahtoisin sen niin teille kertoa, itken tällä kertaa hyvin itsekkäästi äitiyttä ja siksi en osaa kirjoittaa siitä, niin kuin valtaosa toivoisi. En ole itse asiassa osannut 20 vuoteen.

Minulle äitiys oli 20 vuotta länsimaisen sivistyksen rakentama rooli, juhlapäivä ja pinnallinen syy kiittää. Se on muuntanut muotoaan 20 vuoden aikana ja lopulta Artun kuoltua äitiys muodostui itsessäni kehäksi, joka on kuljettanut minua yhä uudestaan syntymän, pelon, vastuun, irtipäästämisen ja rakkauden äärelle. Vaikka tänään, ensimmäisen äitienpäivänäni ilman Arttua kehollisesti elämässämme, kirjoitukseni keskittyy Arttuun, tahdon muistuttaa ettei Arttu yksin näitä oivalluksia mahdollista.

Olen yhtälailla 1,5-vuotta nuoremman ja 3,5-vuotiaan siskojensa oppikoulussa äitinä matkannut. Lisäksi olen jakanut vanhemmuutta mieheni neljän lapsen äärellä jo 10 vuotta ja opetellut näiden viiden uuden perheenjäsenen avulla olemista ns. bonusäitinä. Lapsilähtöisenä olen ollut yhtä vahvasti läsnä kuin “omieni” kanssa  ja tarkkaillut tutkijasieluna läheltä, itsekin osallistuvana ja vaikuttavana, mitä äitiys yhteishuoltajuudessa on ja  mitä on äitiyden moninaiset seuraukset lapsissa. Bonusäitien seurauksia näen niin itseni, mutta myös edellisen mieheni kumppaneiden myötä, kahdessa ensimmäisessä lapsessani.

Äiti on vaikuttava hahmo, olit sitten bonus tai biologinen sellainen.   Tämän tiedän myös ammatillisesti, koska luokanopettajan, varhaiskasvatuksen opettajan ja erityisopettajan roolissa olen saanut kokea kasvatuskumppanuutta useiden äitien kanssa ja nähnyt mitä äitys on yhteistyötä tekevän silmin. Ja sitten elämääni on ohjattua kaltaisiani lapsilähtöisiä äitejä ystävän roolissa, joiden kanssa olen vuosia myötäiloinnut ja -surrut äitinä olemisen erilaisia olotiloja ja tapahtumia. Ja lopulta syvin äititietoisuuteni lähde on se, että olen itsekin äitini lapsi.

 

Rakas lapsemme

Hän laskeutuu kohtuumme ja aloittaa kehollisen matkansa kohti meitä.

Hän kuulee äänemme ja aloittaa tajunnallisen matkansa kohti meitä.

Hän laskeutuu syliimme ja aloittaa matkansa kohti rakkautta meissä.

Hän itkee ja aloittaa matkansa kohti myötätuntoa meissä.

Hän vastustaa ja aloittaa matkansa meidän vapauttamiseen.

Hän kyseenalaistaa ja aloitaa matkansa meidän vakauttamiseen.

Hän rikkoo sääntöjä ja aloittaa meidän moraalimme kirkastuttamisen.

Hän ei pyydä anteeksi ja aloittaa meissä anteeksiannon itseämme kohtaan.

Hän pyytää anteeksi ja aloittaa meissä anteeksipyynnön maailmaa kohtaan.

Hän on välinpitämätön itseään kohtaan ja aloittaa meissä itsestämme välittämisen.

Hän valehtelee ja aloittaa meissä matkan kohti totuudellisuutta.

Hän myöntää valheensa ja aloittaa meissä valheidemme myöntämistä maailmalle.

Hän on kokonaisvaltaisesti iloinen ja aloittaa matkansa meissä kohti kokonaisvaltaista iloa.

Hän murtuu ja aloittaa meissä matkan eheyttymiseen.

Hän eheytyy ja aloittaa meissä  maailman eheyttämisen.

Hän meinaa kuolla ja aloittaa meissä matkan kuoleman kohtaamiseen.

Hän kärsii ja aloittaa meissä itsessämme parantumisen.

Hän on tajuton ja aloittaa meissä matkan kohti henkistä tajuntaa.

Hän herää tajuttomuudesta ja aloittaa meissä matkan kohti todellista yhteyttä.

Hän kokee ihmeparantumisen ja aloittaa meissä itsessämme ihmeiden matkan.

Hän rakastaa pyyteettä ja aloittaa meissä pyyteettömän rakkauden työn.

Hän tahtoo elää haasteistaan huolimatta ja aloittaa meissä haasteet ylittävän tahdon elää.

Ja lopulta hän päästää irti meistä ja  vie meidät takaisin alkuun eli syntymäänsä sekä kysymykseen siitä, miksi hän oli, miksi hän eli ja miksi hän lähti.

Hyvää äitienpäivää äitimaa!

Tänäänkään en osaa juhlia äitiyttä vain ihmisten välisenä roolina. Ajattelen myös sinua, maata, joka antaa meille mahdollisuuden syntyä, kasvaa, rakastaa, menettää ja palata takaisin johonkin alkuperäiseen. Me puhumme äideistä, isistä ja lapsista, mutta usein unohdamme sen, minkä varassa kaikki nämä suhteet ovat. Emme olisi mitään ilman maata, joka kantaa ja antaa mahdollisuuden syntymälle, emmekä ilman taivasta, jonka alla elämme.

Tänään kiitän jokaista kasvattajaa. En vain äitejä, vaan kaikkia lasten sukulaisia, läheisiä ja elämäänsä tukevia ammattilaisia, jotka pysähtyvät lapsen äärelle. Kiitän myös heitä, jotka kasvattavat itseään tullakseen myötätuntoisemmiksi ja vastuullisiksi aikuisiksi.

Ja pyydän anteeksi. Pyydän anteeksi äitimaalta sitä, miten välinpitämätön sinua kohtaan olen ollut,  yrittäessäni selviytyä itse itselleni luodusta oravanpyörästä. Pyydän anteeksi sitä, että rakensin minuuteni äidiksi tulemisen myyttiin ja vääristyneeseen perhekuvaan. Pyydän anteeksi sitä, etten nähnyt toimintahäiriöitäni, joita olin omaksunut ja joiden kiemuroihin olin sokeutunut, sotkien lapsenikin niihin.

Äitiys ennen ja nyt

Tutkijana olen oppinut ajattelemaan elämää hermeneuttis-fenomenologisesti. Tiivistettynä se tarkoittaa ymmärryksen etsimistä siitä, mitä minä (tai tutkittava) olen kokenut, miltä se on tuntunut, mitä merkityksiä olen sille antanut. Se tarkoittaa myös sitä, miten kokemukset ovat muuttaneet ymmärrystäni elämästä, itsestäni ja toisista ihmisistä.

Osoitan sinulle nyt, mitä se konkretiassa tarkoittaa, minun äitiyttäni ajatellen. Ensinnäkin tärkeintä tällaisessa ajattelussa (niin tutkijana kuin itsetuntemusmatkailijana) on tiedostaa aina ensin oma esiymmärrys. Jokaisellahan se on omanlainen. Tämä on minun.

Ennen äidiksi tuloani ajattelin äitiyttä janana:

Synnytät lapsen.
Kasvatat hänet aikuiseksi.
Vanhenet.
Kuolet.
Lapsi jatkaa elämää.

Millainen on sinun esiymmärryksesi siitä mitä äitiys on? Jos olet äiti, mitä se oli ennen äityttä? Voit vastata kommenttikenttään.

Nyt en näe äitiyttä enää ollenkaan noin. Nyt äitiys on minulle kehä, ehkä enemmänkin spiraali. Sama asia palaa uudestaan, mutta jokaisella kierroksella syvemmin ymmärrettynä ja laajemmin ymmärrettynä. Tuota kehää kutsutaan tutkimusmaailmassa hermeneuttiseksi kehäksi. En tiennyt tällaisistä kehistä tai filosofisista termeistä kun oivalluksiani tein. Vasta tutkimukseni myötä sain käsitteet sille,  mitä minulle 10 vuoden intensiivisellä itsetuntemusmatkallani (2006-2016) tapahtui ja miten tieto asioista syntyi ja ymmärrykseni äitiydestä muuttui.

Lapsi meinasi kuolla monesti ja aina jokainen kerta ymmärrys sairaudestaan syveni ja alkoi uusi kehä. Ymmärrys syveni meidän vanhempien ja lääkäreiden helpotukseksi siitä, miten hänen elimistö reagoi maailmaan (perheessä olevaan, ravitsemukseen, liikkumiseen, lääkkeisiin, infektioihin, sairaalaan jne) ja siitä miten tuota kaikkea maailmassaan olevaa tulee säädellä, jotta hänen kehonsa pysyy tasapainossa. Hän, kuten kukaan lapsi, ei selviä ilman aikuista. Hän kuitenkin herkällä kehollaan osoitti sen, mikä pitää paikkansa kenen tahansa lapsen kohdalla,  että aikuisten maailma ei pelkästään ole pienen ihmisen elämän mahdollistaja vaan myös sitä tuhoava (yhtäaikaisesti tai samanaikaisesti joko kehollisesti, tajunnallisesti, tässä hetkessä tai tulevaisuudessa).

Tärkeintä äitiyteni kannalta oli kuitenkin vähän toisenlainen kehä, jota kävin itsessäni, sitä silloin tiedostamattani. Lopulta, kun kolmannen kerran olin lääkärin kehoituksesta antamassa hyvästejä lapselleni  ja valmistamassa itseäni hänen menettämiseen, tajusin että lapsi on meille peili. Lapsi opettaa meille kaiken sen itsestämme, mitä emme sokeuttamme näe. Hänen kärsimys jatkuu niin kauan kun en tajua tätä. Silloin kärsimys loppui ja lapseni sain 10 vuotta elää ilman teho-osastojaksoja, jotka tekivät elämänsä helvetiksi. Lääketiede näkee ehkä tilanteen toisin, minä puhun vain ja ainoastaan äitiyteni ja kasvattajan nimissä. Ja ehkä tulevaisuudessa myös tutkijan näkökulmasta. Vielä pysyttäydyn äitinä ja tunnustelen oppimatkaani nöyrästi kokemusasiantuntijana.

 

Suora puhe mitokondriotautiin sairastuneelle  ja sen aiheuttamiin oireisiin kuolleelle lapselleni:

Sinä opetit minulle, miten monitahoinen matka äitiys on.
Sinä annoit minulle mahdollisuuden kulkea sen monta kertaa, kehä kehältä. Jokaisen kehän jälkeen ymmärsin vähän enemmän ja irtauduin jostain roolista, jonka olin maailmalta omaksunut.

Sinä annoit minun kohdata menettämisesi monta kertaa ennen lopullista kuolemaasi: tajuttomuuden, sairauden, pelon ja epävarmuuden kautta. Jokaisella kerralla jouduin kohtaamaan myös itseni äitinä uudestaan.

Kehä toisensa jälkeen sinä teit minusta nöyremmän. Sinä autoit minua ymmärtämään, etten omistanut sinussa mitään. En muuta kuin oman tahtoni saada lapsi. Ja siinä olin onnekas.

Minä sain sinut.

Tässä Arttu on 14,5-vuotias ja antaa minulle äitienpäivä-aamuna lahjaksi isältäni perimällään trumpetilla Äidin sydän laulun. Tällöin sairaus oli  ollut jo seitsemän vuotta oireeton ja toisinaan jo uskoin, ettei se enää palaa. 10.5.2015

Äitiyden valta ja vastuu

Ainoa asia, jonka äitiys lopulta ihan jokaiselle antaa on jokapäiväisen kysymyksen vallasta ja vastuusta. Terveen lapsen kanssa se on päivittäistä hienosäätöä ja hiljaista itsetutkiskelua. Erityislapsen äitinä se on hurjaa tasapainoilua, sillä vastuu on valtava ja jos sairaus, jota lapsi sairastaa, ei ole tunnettu, joudut ottamaan siitä vastuun lisäksi suuren vallan omiin käsiisi. Jos saat. Lääkärin valta on yhteiskunnassamme hurjan suuri. Vastuun heidän virheistään kantaa kuitenkin aina lapsen lähin vanhempi.

Valta annetaan oikeaan käteen, vastuu vasempaan. Mitä enemmän valtaa lapsesta tahtoo, sitä enemmän saa vastuuta. Olen joutunut kysymään itseltäni monta kertaa: oliko valtani rakkautta vai pelkoa? Oliko se tahtoa oppia tuntemaan lapseni omana erityisenä yksilönään, vai tahtoa pitää hänestä kynsin hampain kiinni? Yritinkö joskus tehdä hänestä tähän maailmaan sopivan, vaikka hänen olemuksensa ei taipunut siihen? Yksinäiselle äidille vastuu on useimmiten aivan liikaa, mutta on helpompi pysyä yksin tasapainossa, kuin tekemällä yhteistyötä heidän kanssa. joiden arvojärjestys elämässä on erilainen ja joilla ei syystä tai toisesta ole myötätunto päässyt kehittymään. Tai heidän kanssa, jotka eivät luota äidin sydämen ääneen lapsensa puolesta puhujana.

Nämä kysymykset sattuu, mutta en tahdo enää väistää niitä, sillä lapseeni sattui tuhannesti enemmän. Olin koulutettu kasvattaja ja opettaja. Minulla oli vahvoja käsityksiä siitä, miten lapsi kasvatetaan yhteiskuntakelpoiseksi. Minulla oli myös oma lapsuuden koulukokemukseni: olin itse se, jota yritettiin survoa muottiin.  Silti yritin myöhemmin aikuisena ymmärtää lapsiani samojen rakenteiden läpi.Lapseni eivät taipuneet siihen. Kun yritin väkisin, he alkoivat oireilla. He olivat viisaampia kuin minä aikoinaan ja niin sen kuuluu olla. Ihminen kehittyy sukupolvelta toiselle yhä viisaammaksi juurikin sen kautta kun kuuntelemme lapsiamme.

Tämä on minulle yksi äitiyden vaikeimmista totuuksista. Äitiyttä ei opita kirjoista. Se on kirjoitettu sydämeemme ja sen äänen löytyminen ja  kuuluvaksi saattaminen on meidän äitien tärkein tehtävä. Meidän on opittava kohtaamaan itsemme ja traumamme, eheytymään ja eheytyneessä itsessämme suojelamaan äitiyttämme, tai heitä jotka lapsiamme kasvattavat,  jotta lapsemme ovat suojassa. Emme tarvitse kiitosta, tarvitsemme kasvatusrauhaa ja yhteiskunnan, jossa suodaan jokaiselle lapselle turvallinen lapsuus ja jokaiselle kasvattajalle rauha kasvattaa ja kasvaa rakkaudessa ja myötätunnossa.

Äitiyttä ei voi ymmärtää, ei sanoittaa: se täytyy elää!

En enää itke. En lapsen kärsimystä ja kuolemaa enkä äitiyttäni. Äitiys on itkettänyt minua kovin paljon jo 21 vuotta, koska en ymmärrä miksi se antaa niin paljon kipua ja tuskaa. Nyt kiitän, kiitän joka solullani. Kiitän kaikkia elämäni lähelle tuotuja lapsia ja kiitän että olen saanut kokea äitiyden sen kaikissa väreissään, kokemuksissaan ja tunteissaan. Ehkä äitiys ei olekaan jotain, mikä pitäisi ymmärtää loppuun. Ehkä se on matka, jossa ihminen joutuu yhä uudestaan kysymään, missä rakkaus muuttuu peloksi, missä vastuu muuttuu vallaksi, missä kiinnipitäminen estää näkemästä toista vapaana.

Minä rakastin. Minä pelkäsin. Minä yritin. Minä erehdyin. Minä opin. Mutta silti minä menetin. Ja silti yhteys ei katoa eikä rakkaus Arttuani kohtaan. Pyyteetön äidin rakkaus ei odota mitään. Se kiitää, että sai ja saa olla äiti, ja ennenkaikkea kasvattaja ja läsnäolija lapsen kasvussa aikuiseksi. Suurempaa lahjaa en saamani elämän ja miehen rakkauden rinnalla tiedä. Siksi äitinä kiitän myös äitiäni että minut synnytti elämääni ja lasten isiä, että mahdollistivat minulle äidiksi tulemisen.

Rakas lapseni, sinä veit minut takaisin alkuun. Sinä synnyit minusta, mutta lopulta sinä synnytit minussa jotain, mitä en vieläkään osaa kokonaan sanoittaa. Kuin en osaa rakkautta. Niin äitiys kuin rakkaus ovat sanoja, joille on niin monta merkitystä kuin on merkityksen antajaa. Mutta tiedän tärkeimmän tänään äitienpäivän kääntyessä päivään seuraavaan: Tahdon olla äiti ja olen onnellinen, että edelleen saan ja voin!

Tyttäreni loihti 13-vuotiaana itse omin käsin taiteellisen herkkuaamiaisen, korun ja kortin. Tuona kauniina hetkenä valkoiset kynttilät paloivat äitiyden ja kahden lapsen elämälle. Nyt valkoinen kynttilä on palanut kolme kuukautta lapsen ja veljen kuolemalle. 10.5.2015