Valehtelijoista, totuudesta ja siitä, mitä en enää jaksa kantaa
Mietin paljon valehtelua ja sitä, miten vaikea minun on kestää sitä, että ihmiset vääristelevät sitä, mitä oikeasti tapahtui. Olen joutunut sellaisten puheiden kohteeksi useammin kuin kerran tai kaksi. Lapseni kuoleman jälkeen tämä aihe vyöryy minuun niin voimalla joka puolelta, että olen kuin malja, joka tulvii yli jo yhdestäkin pienestä valheesta. Siksi olen tullut siihen pisteeseen, että valehtelu saa loppua minun elämässäni. Ihmiset, jotka tahtovat elää valheessa, saavat poistua läheltäni. Haluan elää loppuelämäni kohti totuutta kulkien, rehellisenä itselleni ja läheisilleni. Jokaisen uuden valheen verkon, joka harteilleni yritetään heittää, katkaisen heti. Valehtelijat pärjäävät ilman minua omassa elämässään, ja minä pärjään ilman valehtelijoita omassani.
Valehtelu on vaikuttanut minuun ja toimintamalleihini paljon. Jos näen ihmisessä valheen tynkää, kumppanin pettämistä, tai sitä että hän puhuu poissaolevista halveksivaan sävyyn, vetäydyn. Nuorempana minäkin lankesin joihinkin tällaisiin toimintatapoihin. Kumppania en ole koskaan pettänyt, mutta ensimmäistä poikaystävää kyllä petin niin, että pussailin aamuyöllä ensi-ihastukseni kanssa. Lopetin suhteen, mutta en myöntänyt tekoani. Häpesin liikaa. Se jäi pitkäksi aikaa kiveksi sydämelle, mutta otin siitä opikseni. Noin 25-vuotiaana aloin nähdä nämä toimintamallit selvemmin ja opetella niistä tietoisesti pois. Äidiksi tultuani, ja etenkin poikani sairastuttua vuonna 2005, huomasin yhä selvemmin, miten tietyt tavat elivät edelleen joissakin lapsuuteni ja nuoruuteni ihmispiireissä. Huomasin myös, että saatoin itsekin ajautua niihin liian helposti mukaan. Siksi aloin vähitellen vetäytyä.
Kuka saa määrittää sen kuka olet ja päättää sen miten toimit?
Jälkikäteen ajatellen siinä on ollut myös jotain hyvää, että olen joutunut näkemään valehtelua niin läheltä. Se on pakottanut minut katsomaan tarkasti, millaisten ihmisten kanssa haluan elämäni jakaa. Nyt, 50-vuotiaana, ystäväpiirini koostuu hyvin rehellisistä, suorapuheisista ja aidoista ihmisistä. Siitä olen syvästi kiitollinen. Valheelliset puheet minusta tekivät kuitenkin vielä jotain muutakin. Kun minua määriteltiin katkeruuden ja vihan kautta, jouduin tutkimaan itseäni syvästi. Jouduin kohtaamaan myös itsessäni olevan valheellisuuden, oman kyvyttömyyteni nähdä kaikkia virheitäni. Vääristynyt peili synnytti minussa tarpeen selvittää, kuka oikeasti olen, millainen tahdon olla ja kuka sen saa määrittää millainen olen.
Se, että olen ollut valehtelijoiden puheiden kohteena, on vaikuttanut myös some-käyttäytymiseeni, eikä aina hyvällä tavalla. Olen kertonut elämästäni aivan liian avoimesti jo lähes 20 vuoden ajan: ensin yksityisissä kirjeissä, sitten ryhmäsähköposteissa, foorumeilla ja lopulta Facebookissa. Eikä kyse ollut vain omista asioistani. Kerroin samalla myös lasteni elämästä, heidän onnistumisistaan ja haasteistaan, ja jopa kuolleesta isästäni. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kaikki kuulu julkisuuteen. Siksi poistin myöhemmin isääni liittyviä kirjoituksia Facebookista. Olen käytännössä riisunut itseni alastomaksi yleisön edessä: kertonut, mitä elämässäni tapahtuu, mitä tunnen ja mitä ajattelen. Eräs läheinen kysyi minulta jo viisitoista vuotta sitten, miksi olen niin avoin. Löysin silloin vastauksen, joka tuntuu edelleen rehelliseltä: haluan kertoa itse, mitä on tapahtunut ja miksi ajattelen niin kuin ajattelen, ennen kuin joku muu kertoo sen puolestani omin sanoin ja vääristelee samalla tapahtunutta ja osuuttani.
Jokaisella meistä on oikeus psyykkisesti turvalliseen elämään
Valehtelun ja vääristelyn myötä olen joutunut ottamaan etäisyyttä moniin ihmisiin elämässäni. Olen kokenut suurta pettymystä niitä kohtaan, jotka ovat lähteneet mukaan juoruiluun ja valheelliseen tuomitsemiseen. Välillä joku on tullut kertomaan minulle, mitä minun väitetään tehneen tai sanoneen, ja olen kuunnellut sydän kipeänä kertomusta, joka ei vastaa todellisuutta. Minusta on tehty jotain aivan muuta kuin mitä oikeasti olen. Jotkut ihmiset lakkasivat pitämästä yhteyttä. Jotkut taas puhuivat minusta toisaalla ikävään sävyyn, vaikka en ollut koskaan henkilökohtaisesti loukannut heitä enkä edes vuosiin puhunut heidän kanssaan. Olen tuntenut suurta syyllisyyttä vetäytymisestä ja siitä, että työnsin ihmisiä pois. Olen tutkinut itseäni paljon ja kysynyt, mitä olen tehnyt väärin. Minä kyllä tunnen piston sydämessäni, jos toimin väärin toista kohtaan.
Silti vetäytymiseni ei useinkaan noussut kylmyydestä tai ylimielisyydestä, vaan pelosta, ahdistuksesta ja turvattomuudesta. Eniten minua ohjasi yksinäinen äitiys ja lasteni hyvinvointi. Jos romahdan siksi, että ihmiset ympärillä vievät voimani, kuka silloin huolehtii lapsistani? Minun oli pakko olla tarkka sen suhteen, kenet päästin elämääni lähelle. Joskus olin väärässä ja ylireagoin. Tiedän sen. Mutta silloin kun olen ollut voimissani (niinä ajanjaksoina, kun lasten elämässä ei ole ollut suurta huolta ja Viljo on seissyt rinnallani) olen pystynyt suhtautumaan valheisiin ja vääristelyyn jopa olan kohautuksella.
Miksi ihminen ei kykene pysymään totuudessa?
Olen pohtinut paljon sitä, miksi jotkut ihmiset eivät pysy totuudessa. Miksi niin moni muodostaa käsityksensä toisesta kysymättä tältä itseltään, mitä oikeasti tapahtui? Miksi mieluummin tulkitsemme toisen sanoja ja tekoja toisille ihmisille kuin tartumme puhelimeen ja kysymme suoraan? Pitkän tutkiskelun jälkeen ajattelen, että tällaisen käytöksen taustalla on usein syvää turvattomuutta. Moni on ehkä oppinut jo varhain kertomaan sen version, jolla selviää, välttää rangaistuksen, häpeän tai hylkäämisen. Se on surullinen tapa oppia olemaan maailmassa.
Silti en halua päättää tätä pohdintaa pelkkään rajaan, vaikka raja onkin välttämätön. Haluan jättää tilaa myös ymmärtämiselle. Olen viime aikoina tutkinut ystäväni vinkistä Eino Leinon Hymyilevä Apollo -runosarjaa ja säveltänyt sen säkeitä. Päätän tämän pohdinnan kahteen säkeeseen, joista toisesta syntyi säkeistö ja toisesta kertosäe:
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett’ yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.
2 Responses
“Moni on ehkä oppinut jo varhain kertomaan sen version, jolla selviää, välttää rangaistuksen, häpeän tai hylkäämisen. Se on surullinen tapa oppia olemaan maailmassa.” Kyllä❤️ ja samalla niin ymmärrettävää, kun yhteys on ihmiselle niin tärkeää.
Olen lukenut viime aikoina Tommy Hellstenin kirjaa Ihmisen näköinen elämä. Siinä saan toistuvasti lempeän muistutuksen yhteyden tärkeydestä ja kuinka yhteyden tarpeen täyttyminen on kirjaimellisesti elämän säilyttävä tarve lapselle. Ja jos esimerkiksi valehtelu tai vääristely takaavat yhteyden, joka taas takaa lapselle hengissä pysymisen, ymmärrän hyvin “hukkuvan” tarttuvan valheeseen päästäkseen jälleen vakaammalle maaperälle. Näillä opeilla sitten lapsista kasvaa aikuisia ja ne samat aikuiset pyörittävät yhteiskuntaa ja selviytymismallit jatkavat tanssiaan. Ja jos joku uhkaa tätä tanssia rehellisyydellä, eri näkökulmista tarkastelulla, tarvitsee hänet vaentaa keinoilla, jotka osataan; valehtelulla tjv keinolla, jotta yhteys vallitsevaan tanssiin ja sen luomaan yhteisöön voi jatkua. Eli valheen maskinen riisuja onkin uhka nähdä omat valheet, jotka satuttavat ja ovat rumia kohdattavia.
Tästä seuraa mielenkiintoinen ilmiö, jossa rehellisyyteen astunut löytää yhteyden itseensä, omaan sisimpäänsä, ja samalla joutuu yksinäisyyteen, koska huomaa tanssivansa yksin. Kuitenkin kun on löytänyt yhteyden sisimpäänsä ei voi enää hylätä sitä yhteyttä ollakseen osa ympärillään tapahtuvaa valheen yhteistanssia.
Tällaisia huomioita minä olen aiheesta päätynyt tekemään. Kyseenalaistanut itsekin valintojani ja aina arvoni ovat vieneet pisimmän korren ja olen päätynyt vahvistamaan ja vahvistumaan sisimpäni rehellisyydestä sekä aitoudesta kumpuavaa tanssia. Suureksi onnekseni tämä on resonoinut minusta ja minä olen aistinut sitä toisista. Olemme alkaneet resonoida yhdessä.
Poikasi hautajaisissa haudalla kynttilöitä sytyttäessämme mietin, että näin valo luo valoa, eikä se ole keneltäkään pois – päinvastoin. Kenenkään liekki ei himmentynyt, vaikka lähes kaikki kynttilät syytettiin samasta liekin sytytyksen lähteestä. Ja kuinka kiitollisena todistin poikani kulkemista ihmisten joukossa valona luomassa valoa suuren valon luojan haudalla. Se kokonaisuus oli minulle voimakas hetki todistaa läsnäolijana.
Rajat. Kyllä. Niin tärkeät! Ja osata piirtää ne rakkaudesta käsin, jolloin mahdollisesta kivusta huolimatta, lisää sillä rakkautta. Rakkautta, jota ymmärtääkseni me kaikki niin kovin tarvitsemme, kenties jopa janoamme.
Rakkauden voima on ihmeellinen. Rehellinen läsnäolo mahdollistaa rakkauden ja siksi tahdon valita tällaisesta yhteydestä elämiseni. Tätä tahdon pitää toimieni, olemiseni ja työni punaisena lankana; pyydänkin päivittäin apua meille kaikille vahvistamaan yhteyttämme jokaisen omaan sisäiseen rauhaan, turvaan ja rakkauteen – tanssiporukasta riippumatta❤️
Rakkaudella tanssien
Tiina
Kiitos Tiina upeastan sanojen kautta luomastasi koreografiasta. Kyyneleet valuvat, kun tajuan, että tuota aina pelkäsin: yksinäisyyttä. Kun avaat valheen verhon ja olet se lapsi joka huutaa: “Keisarilla ei ole vaatteitta!”, olet yhtäkkiä aivan yksin. Kaikki vaikenee ja kylmyys astuu tilaan. Kukaan ei puhu, ei ennenkuin sanot itse olevasi väärässä ja pyydät anteeksi omaa ilon pilaamista. Kaivat ilon jostain taskun pohjalta ja alat heitellä sitä ilmassa, kasvattaen iloa joka peittää valheet. Ja sitten vaan aina hymyilet, hymyilet ja hymyilet. Valheet eivät mene hymyn läpi.
Mutta entäs silloin, kun ei enää hymyilytä? Kun suru valtaa sydämen ja kyyneleet vain valuu? Silloin kaikki ne valheet, joita olit peitellyt vuosia, jopa koko elämäsi, hymysi taakse, alkaa paljastua. Näin kävi meille kun Arttu kuoli. Yksi valhe toisensa jälkeen pulpahti pintaan, kuin sieni sateella. Lopulta kun ne tuli esille ja koko mandalakuvio muuttui perheessämme, sain vielä eilen tiedon omasta lapsuudestani ja valheesta jota olin siellä itsekin ylläpitänyt. Totaalisesti sulkenut jonnekin alitajunnan syövereihin. Avaan asian myöhemmin, kun olen sen ensin itsessäni koteloinut.
Tämän vuoden ehdottoman tärkein teema on totuus ja lapsen oikeudet. Niistä muodostuu polku, jota kuljen ja ajattelen kädessäni poikasi sytyttämän kynttilän. Totuus ei pala tulessakaan. Ja tulen kirjoittamaan niin rehellisesti ja suoraan, kuin vain saan polkuni kulkemaan. En paljasta ihmisten nimiä, mutta se ken lähelläni elää nähtävästi tietää kenestä puhun. Ja jos mietityttää, niin aina voi suoraan kysyä minulta. En keksi mitään, en tahdo ketään mustamaalata, mutta tahdon lopettaa elämästäni valheen.
Näen edessäni kukkapenkin. Siellä on todella paljon kauniita kukkia ja vihdoin viimein alan tunnistaa, mitkä ovat rikkaruohoja, jotka tulee kitkeä pois. Rikkaruohot eivät ole ihmisiä, vaan toimintatapoja ja -malleja, joiden aika lakata elämästä ja olemasta. Ne on ihmisille ominaisia traumojen jälkitiloja, mutta ne ei saa rakentaa tulevaa, niiden tulee jäädä taa. Sen teen nyt, jotta saan itseni näköisen ja kevyemmän elämän.