Usea tuttavani lähtee tänä(kin) keväänä kunta- tai aluevaaleihin ehdokkaaksi. Osa heistä avaa ensi kertaa äänensä äänestettäväksi tulemiselleen. Todella hieno juttu!!! Ihan jokaisen toivon pääsevän sisälle, koska tiedän heidät asioittensa takana seisovina suoraselkäisinä ja sanavalmiina ihmisinä Yhdellekään en voi valitettavasti antaa ääntä, vaikka tähän äänenavaukseen innolla osallistunkin. Joko he asuvat väärässä kaupungissa, jonne ääneni ei kuulu tai edustavat puoluetta, jossa ääneni ei kantautuisi. Näiden tuntemieni ehdokkaiden ääneen lausumansa teemat ovat tärkeitä ja toivon, että saavat tulevaisuudessa lisää ääniä (myös muista puolueista) rinnalleen, jotta saavat asiansa kuuluviin. 

Edustavatko nämä ihmiset, joiden valitsemansa puolueen ääneen en pääse mukaan, väärää puoluetta? Eivät todellakaan! Tuntui silti pahalta, etten voi äänestää ihmistä, jonka ajatuksia kannatan. Tunnenko oikeasti itseäni? Maailmassani ei ole vääriä tai oikeita puolueita, saati ääniä. Näen että jokainen aina astuu niihin riveihin edustamaan, laulamaan omaa stemmaansa, jossa tulevat parhaiten kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat.  Kun aloin miettiä elämäni eri osa-alueita lauluina, tajusin voivani kannattaa lähes jokaista suomalaista valtapuoluetta ja laulaa heidän kanssa heidän laulujaan. Tahdoin itselleni selvittää miksi en kuitenkaan kannata? Sen myötä oivalsin miten tärkeää, jokaisen olisi puhua auki oma poliittinen polkunsa muille ihmisille ja sitä kautta purkaa ennaakoluuloja ja käsityksiä siitä miksi seisomme eri puoluiden alla. Meissä kuitenkin on varmasti jotain yhteistä kaikissa. Se tulee esille lopussa, jos jaksat sinne asti lukea.

Eri puolueet äänessä

Opettajan ammattini puolesta ja luovien alojen yrittäjän ammattitutkinto taskussa voisin laulaa kokoomuksen ja perussuomalaisten riveissä ja uskoa siihen, että lujalla tahdon voimalla ihminen selviää mistä vaan. Voisin muistuttaa itseä ja muita siitä, että menestys edellyttää tahdon lisäksi valmiuden tehdä kovasti työtä elämänsä eteen.  Voisin laulaa niin kotiani siivoten kuin  jonossa marssien, kuokat vasemmalla olkapäällä heiluen:  “Ain laulain työtäs tee”. Toisinaan päätöksia joudutaan tekemään sinisellä (kylmetetyllä) sydämellä, joka sykkii oikealla (oikea puoli kehossa on muuten loogisen ajattelun puoli, vasen luovan, tiesitkö), eikä sekään ole helppoa. Mutta kun en voi, ja kiitän suuresti heitä jotka voivat, silti itse kylmettymättä! Päätökset joita noissa puolueissa tehdään, tuntuvat itselleni liian rajuilta ja myötätunnottomilta. Lienen ehkä liian haavoilla elämästäni?

Toisaalta juurieni puolesta voisin istua hyvin keskustan tai sosiaalidemokraattien riveihin ja mukautua heidän laillaan vallalla olevaan maailmaan, tehdä kompromisseja ja vaihtaa tarvittaessa mielipidettä. Sitä kautta voisin kasvaa ihmisenä ja ajattelijana ja laajentaa koko ajan näköalaani. Sellainenhan oikeasti olen, melkoinen takinkääntäjä ja näkökulmasta toiseen hyppijä.  Räppäisin joka neljäs vuosi vasemman puolella Helsinki- Shangri La:ta ja sitten taas seuraavat neljä vuotta laulaisin oikealla puolella suomalaishenkisiä lauluja ja julistaisin suomalaisuuttani jussipaita päällä sinivalkoista lippua liehutellen. Kaikkien kavereina kannattaisin kaikkea ja olisin sitten taas hiukan varoen kaikkea aiemmin komppaamani vastaan. Mutta kun en voi! Silti kunnioitan suuresti heitä, jotka ovat taitavia viemään valtavan mielipideröykkiön keskeltä tärkeitä asioita läpi, eivätkä ole niin äärilaidalla mielipiteissään ja jatkuvasti tukkanuottasilla laitapuolen laulajien kanssa.

 Partio- ja eräopastaustani puolesta voisin pohjata arvomaailmani vihreään ajatteluun. Yhtyisin älykkäiden ihmisten seurassa Varrella virran säveliin, yrittäen pelastaa kaloja ja tehdä kaikkeni, että tämä planeetta ei tuhoutuisi näin nopeaa. Erätulen ääressä, vegaanimakkara paperiin käärittynä, pohtisin luonnon merkitystä, itkisin ilmaston lämpenemistä ja etsisin mahdollisuuksiamme palvella planeettaamme paremmin. Vihreiden arvojen edessä näen aina selkeimmin ihmisenä olemiseni keskeneräisyyden. Lupaan kehittyä ja kiitän syvästi niitä, jotka jaksavat tehdä loputunta työtä sen elävän, meidän elämäämme edellyttävän maailman puolesta, joka ei voi itseään puolustaa! Kiitos että ette anna meidän sulkea silmiämme asioilta, joita emme ehdi nähdä! Olisi upeaa uskoa, että maailman pelastaminen lähtee siitä, kun pelastamme luonnon. Mutta kun en voi! Oman filosofiani mukaan, näen vain, että luonto ei pelastu, ennenkuin ihminen alkaa pelastaa itseään mm. materialismin ikeeltä, johon olemme uponneet. Se on vähän sama kun yrittää luetuttaa raamattua vaikeasti likinäköiselle ihmiselle, jolla ei silmälaseja. Ne lasit täytyy hankkia ensin.

Raamatusta aasinsilta seuraavaan puolueeseen. Syvän henkisen polun kulkeneena kristillisdemokraattien keskellä voisin kokea varsin voimakasta läsnäoloa. Laulaisin innolla Jumala loi-virttä ja uskoisin, että laulun voimalla ihmiset tajuavat minkälaisen ihmeen keskellä saamme elää ja miten paljon kiitollisuutta ja rakkautta meidän tulisi tätä luomakuntaa kohtaan osoittaa. Virsien voimalla kannustaisin jokaista tekemään kaikkensa, että kaikilla on autuasta olla ja ihmisellä hyvä tahto. Sielunmessun syövereissä laulaisin Lacrimosaa ja muistuttaisin, että helvetin tulet odottavat meitä, jos emme nyt muuta suuntaamme.  Tahtoisin niin kovasti uskoa, että Jumalan anteeksi anto pelastaa meidät kaikki ja Jeesus kärsi puolestamme. Pääsisin mieleni sopukoissa kovin paljon helpommalla, jos uskoisin, että ne jotka kärsivät, eivät ole ymmärtäneet, että Jeesus kärsi puolestamme ja syntimme on anteeksiannetut. Mutta kun en voi! Itämainen filosofia on minulle uskottavampi. Uskon, että ihmisellä on itsellään vastuu omista teoistaan ja elämästään ja yksi tärkein tehtävä on kohdata itsensä  ja ottaa opiksi virheistään. Aina kaikkea ei voida anteeksi antaa tai unohtaa ja joskus on vain elettävä sen kanssa, että tuli sössittyä ja joku toinen kärsii siitä ehkä lopun elämää vielä kovemmin kuin itse kärsin syyllisyydestä. Ei kärsimys ole helvetti, kärsimys on vastuunottoa. Sen kanssa oppii elämään niin, että kiittää siitä kaikesta muusta mitä on ja pyrkii tekemään hyviä tekoja yhä enemmän. Uskon mieluummin karmaan kuin anteeksiantoon. Karma pitää meidät liikkeellä, läsnä ja hereillä, vastuuntuntoisina ja rehellisinä.

RKP ja pienet puolueet ovat myös lähellä sydäntäni selkeillä agendoillaan. Voi kuinka usein olenkaan tuntenut, että olen turkulainen Helsingis, vaikka en ole koskaan ollut turkulainen, Helsingissä kylläkin, mutta rovaniemeläisenä. Olisi ihana istua pienen lauluyhtyeen ääreen laulamaan pienen piirin lauluja, kokea syvää yhteyttä vähemmistönä, joka ajaa tärkeitä yksittäisiä asioita eteenpäin, joita massa ei näe saati kuule. Sisällä kumpuaisi syvä usko siitä, että meistä pienistä tai vähemmistä vielä joku päivä kasvaa suuri, kun muutkin ymmärtävät. Laulaisinpa sitten Taiteilijaelmää, Sommaren är kort tai Yksinäisen keijun tarinaa, olisin outolintu ja nähtävästi ääneni pistäisi liikaa lävitse tuomitsevilla kommenteilla, väärällä lausumisella ja eriytyiskovaksi keitetyillä mielipiteilläni. Näitäkin suuria, pieniä ääniä tarvitaan, ne ovat pikantteja mausteita suuressa poliittisessa keitossa, jota kansalaiset äänestäessään keittelevät.

On ihmisluonnolle luontaista että hakeudumme itsemme oloisten, samankaltaisesti elämää kokevien äärelle. En näe puolueita toisiaan poissulkevina, vaan näen ne pyöreän pöydän äärella olevina tuoleina, joissa jokaisella puolueella on tiettynä aikana sen ajanjakson ja arvomaailman mukainen määrä paikkoja. Tuoleissa istuvat erilaiset elämänpolut kulkeneet ihmiset, joiden tärkein  tehtävä olisi oppia kuuntelemaan toisiaan, tuoda äänensä kuuluvaksi ja opetella harmoniassa soimista. Juurikin tuossa järjestyksessä. Sitä on demokratia.

Kalliolla kukkulalla sinua sinua rakastan

 

Ainoa puolue, jossa ääneni saattaisi soida harmoniassa, ei valikoidu ammattini, juurieni, ystäväpiirini tai harrastusteni kautta. Se valikoituu vain koska olen oman yksinäisen polkuni kulkenut erityislapsen äiti ja nähnyt ja kokenut hurjasti lähipiirissä, myös itsessäni, mielen-ja kehonterveyden haasteita, mutta myös taloudellisia haasteita, joihin ihminen ei tahdostaan huolimatta ole voinut vaikuttaa. Tiedän liian hyvin sen miten kauheaa on olla yhteiskunnan tukien varassa ja sen häpeän ja pelon, mitä joudut läpi käymään, jos tuet loppuu, enkä vieläkään kykene elättämään perhettäni työlläni. Tiedän sen tunteen, kun ympärillä olevista osa ajattelee, sinun vain laiskottelevasi ja uskovat, että sinun tulisi ottaa itseä niskasta kiinni. Tiedän senkin tunteen, kun uskotellaan, että sinun täytyisi vain nousta sängystä ja lähteä lenkille. Tiedän sen miten häpeän kuormasta selvitäkseen, on helpompi tappaa yhteisöllisyydelliset tunteet ja olla enää välittämättä mitä muut ajattelee: “Olen työtön, enkä omista mitään, koska voin olla ja olla omistamatta mitään.” Tiedän myös sen, että minäpä pöljä rakensin majani (elämäni) kalliolle ja kukkulalle, ennenkuin rakastin sinua sinua saati minua minua. Aika moni meistä rakentaa ja syystä tai toisesta, tekee nuorena valtavan isoja valintoja, joita on vaikea muuttaa toiseksi ja eteen avautuu upottavan suon jälkeen taas uusi suo.

Elämmekö länsimaisen historiamme itsekeskeisintä ja myötätunnottominta aikaa? Olen onnekas siitä, että majani sorruttua, oli kaikki vielä paremmin. Saimme hurjasti moniammatillista läsnäolevaa apua, joka kaikki maksettiin verorahoilla. Sain ongelmitta olla omaishoitaja (ja kuukausipalkkani 600 euroa) ja jopa vielä vuoden sen jälkeen, kun omaishoidettavaa ei ollut. Sosiaalityöntekijä sanoi suoraan: “Omaishoida seuraavaksi itsesi kuntoon.” Jos majani sortuminen olisi tapahtunut 2020-luvulla olisinko enää hengissä tai järjissäni viiden vuoden päästä? Saati lapseni? Luoja tietää, mutta kaikkeni teen, ettei sorru. Voinko sitä hallita? Enpä voi. Kun olet soita tarponut ja sortumisia läpi käynyt, ei kyse ole enää tahdon voimasta. Koko kehosi on menettänyt luoton siihen että elämä kantaa. Se kantaa nyt, huomista en uskalla ajatella, kunhan nyt selviämme tänään. Jo pelkästään uskon rakentaminen siihen, että et uppoa taas, on prosessi joka vei vuosia eikä ole vieläkään valmis.

Otsikkoon piilotetun kahden laulun perusteella voisi päätellä että ääneni annan ja kuuluu Suomen kommunistipuolueessa. Olisin takuuvarmasti tahtonut kuolevan lapsen edessä ja yksin jäädessäni uskoa siihen, että yksityisomaisuus tulee lakkauttaa ja siirtää yhteisomistajuuteen. Olisin uskonut vakaasti, että elämä tulee rakentaa yhteisöllisyyden varaan. Se näyttäytyy juuri silloin, kun sairastut tai elämä muusta syystä romahtaa ja tajuat putoavasi omaisuuden kerryttäjistä sen vähittäin menettäviin. Elät yhtäkkiä todellisuutta, jossa  yrität pitää kaikin keinoin lastasi hengissä ja talous romahtaa, mutta samaan aikaan ihmiset ympärilläsi huolivat uudesta sisustuksesta ja auton vaihtamisesta. Ainoa joka ilmestyy ovellesi säännöllisesti kohtaamaan sinun elämäsi, on Jehovan todistaja ja sosiaalityöntekijä (nykyään ei välttämättä hänkään). Se on oikeasti tosi spookya.  Kyllä minä vähitellen sain ihmisiä lähelleni elämääni, mutta vain heitä, jotka itse kävivät jotain suurta kriisiä elämässään. Tuimme toinen toistamme. Sama päti, kun löysin elämänkumppanini. Meitä yhdisti voimakkaasti se, että elämä oli kohdellut kaltoin.

Mutta koska olen totaali pasifisti, enkä siedä minkäänlaista aseellista vallankäyttöä tai sitä että ihmisiä tapetaan aatteen nimissä, en voisi  laulaa kommunistien kuorossa, edes omaa yksittäistä ääntäni. Samasta syystä en käy kirkossa laulamassa virsiä. Uskonnon ja aatteen nimissä on tapettu ja edelleen tapetaan ihmisiä. Laulan heidän laulujaan  ihan itsekseen kotosalla ja ihailen jokaisessa aatteessa ja uskonnossa piilevää syvää alkuviisautta, jonka ihmismielet ovat valitettavasti vain sotkeneet ahneudellaan ja vallanhimollaan. Jos Gandhi perustaisi maahamme puolueen, sinne voisin ääneni antaa. Aseettomaan vallankumoukseen uskon kyllä.

Sinua sinua rakastan. Kyllä juuri SINUA! Rakkaus on lahja lapsiltani, mieheltäni,  Jeesukselta, Buddhalta, musiikista ja elämäni kokemuksesta, jota kannan punaisena vasemmassa rinnassa. Minä laulan vakaasti vasemmalla puolella huonetta, tasapainoittaakseni tätä nykyaikaa ja pyrin laulamaan puhtaasti sydämeni ääntä. Läheisteni elämä ei tule enää koskaan olemaan itsestään selvyys, vaan ihme josta tulee kiittää ja siksi koko elämäni on Sydämeni laulu.

Auttaminen on kansalaisvelvollisuus

Mikä minusta tuli kaiken kokemani jälkeen. Toteat varmaan hiljaa mielessäsi hymyillen: Vassari. 😀 Ei. Minusta tuli äänestäjä (en ollut ennen vuotta 2015 pätkääkään kiinnostunut politiikasta) ja erittäin kiitollinen veronmaksaja ja työntekijä, kun vain vakituisen työni ja työpaikkani löydän! Minulle veronmaksu on hyväntekeväisyyttä. Se on tahtoa jakaa omasta hyvinvoinnistani, niille jotka eivät nähtävästi koskaan saavuta mitä minulla on. Mitä minulla on? Terveys, kolme elossa olevaa ja varsin onnellista ja ihanaa lasta, rakastava ja minusta huolehtivat aviomies, jota rakastan, hänen terveet ja erittäin viisaat ja hyväsydämiset lapset, suomen kansalaisuus, upeita ystäviä ja sukulaisia lähellä ja kaukana (joita en kylllä valitettavasti usein näe), musiikkiharrastukseni, tutkimukseni, auto (jota kyllä vielä maksan 3 vuotta, ja sitten se onkin arvoton ) ja oma ihana koti, jossa on hyvä elää ja hengittää. Joku ajattelee, että onnentyttö, joku ajattelee, eipä omista mitään. Kaikki on suhteellista.

Mietin miksi minun ystävistäni (muuallakaan Suomessa), joilla on laillani kovin vasemmanpuoleiset arvot, kukaan ei lähtenyt edustamaan puoluetta jota äänestäisin. Vastaus on selkeä. Elämänsä haasteiden keskellä heillä, jotka tuota puoluetta kannattavat, harvalla on siihen rahkeita. Ja ne joilla on, tekevät yleensä sellaista työtä, jossa auttavat itsensä uuvuuksiin asti. Vain vasemmistopuolue taitaa enää tässä maassa ajaa ensisijassa sen ihmisen asioita, joka on syystä tai toisesta pudonnut hetkeksi tai pidemmäksi aikaa, jopa lopun elämäänsä oravanpyörästä, eikä kykene osallistumaan yhteisiin talkoisiimme. Muut puolueet lupaavat kyllä seisoa heikomman takana, mutta ykkösarvo se ei ole. Vai olenko väärässä, olenko ihan pihalla koko politiikasta? En ole lukenut mitään vaalilupauksia vielä. Eikä vasemmistopuoluekaan ole mikään onnentaivas. Koen,  että puolueessa piilee kohtaamaton ylisukupolvisinen trauma, jota punaisena olemiseen tai kommunismiin liittyy ja tunteet usein kuohuvat liikaa. Myös uhriutuminen on vahvaa. Toisaalta näen myös, että läheisriippuvuus ja ylisuojelevaisuus toimii vasemmalla sokeana pisteenä sille, että kun tuetaan kyllä vähäosaisia, mutta ei löydetä ratkaisuja, joilla auttaa ihminen tuen piiristä itsenäiseksi. Jokaisella puolueella on omat kohtaamattomat sokeat pisteet. Täydellistä puoluetta, aatetta, koulua saati yhteiskuntaa ei ole. Vasemmistopuolueelle ääneni antaneena en laula. Niin rankkojen asioiden äärellä olen, kun mietin politiikkaa, ettei silloin lauleta, silloin vain selvitään. Kun annan ääneni, voin kuulla taustalla soivan Volgan lautturit. Laulu kertoo minulle heistä kaikista, jotka taistelevat elämänsä edessä, selviävät päivistä, joista ei palkkaa saa, vaan vain kiitoksen, kun selvittiin. Silloin annan vain sen yhden äänen ja lähden jatkamaan elämääni ja yritän keskittyä kevyempiin asioihin. Kiitä ja kummarran heitä, jotka puhuvat niiden puolesta, jotka eivät voi itsensä puolesta puhua, mutta joiden ihmisarvo on aivan yhtä suuri kuin kenen tahansa muun. Rikkaita ei olisi, jos ei olisi köyhiä. Terveyttä ei tunnistettaisi, jos ei olisi sairauksia. Vapautta ei voisi saavuttaa, jos ei tietäisi mitä on orjuus.

Jokainen tahtoisi olla toimiva osa systeemiä, ihan varmasti. Se että syrjäytyy, ei ole vitsi. Tai se, että syntyy perheeseen, jossa ollaan jo kolmannessa polvessa työttömiä, päihteiden käyttäjiä, sairaseläkkeellä ja/tai yksinhuoltajia. Sosioekonomisesti heikko-osaisten elämäntilanteisuudessa (kuten jokaisen ihmisen) on sekä paljon kohtalonomaista että itse valittua. Jos kohtalonomaiset tekijät ovat kovin epäsuotuisia, muutoksen tekeminen vaatii kovasti työtä,hyviä kysymyksiä ja ongelmia avaavia vastauksia, joiden käsittelemiseen harva pystyy ilman asianmukaista apua ja sellaista apua ei helposti täältä löydy. Jos elämä on selvitymistä, ei silloin ole helppo tehdä muutosta, vaikka tahtoa lähes joka aamu, kun silmät aukeaa, löytyisi. Joku aina jossain ponnistaa, nousee ylös “parempaan” yhteiskuntaluokkaan ja näyttää, että kaikki on mahdollista. Kaikki ei sitä tee koskaan, saati saa siihen mahdollisuutta. Miksi ei? Älä vastaa tuohon kysymykseen, vaan kysy. Meidän on mentävä heidän luokse, joille tukea annetaan ja  kohdattava heidät ja kysyttävä. Osoitettava, että äänensä saa tulla kuuluvaksi. Jokaisen tuettavan takana on oma yksilöllinen elämätarina.

“Pidä huolta itsestä ja niistä jotka kärsii! Anna almu sinne, joka elääkseen sen tarvii! Muista siellä rakentaa, missä koti maahan sortuu! Koeta niitä rohkaista jotka päätöksissään horjuu! 

 

Onko meillä ketään, joka ei saa yhteiskunnaltamme ilmaista apua? EI! Jokainen hyvin varakkaankin perheen lapsi saa ilmaisen koulun ja terveydenhuollon (hammashoitoa myöten) ja lapsilisät. Varakkaat voivat ostaa osakkeen, jonka vuokraavat lapsilleen ja lapset lyhentävät vanhempiensa velkaa (omaa perintöään) asumistuella. Meillä yrittäjät saavat yrittäjätukea ja hyvätuloiset voivat hoitaa itseään yksityisillä pätevillä lääkäreillä, josta osa kustannuksesta menee verovaroista. Kaikki valtion ja kunnan työntekijät nauttivat veronmaksajien kustantamaa palkkaa. Jos meillä ei olisi lapsia, sairaita, alkoholisteja, nistejä, vanhuksia, vammaisia tai opiskelijoita, häviäisi aika monelta työpaikka. Ja kun ne työpaikat häviäisi, ei olisi asiaikkaita enää palvelualoille. Tämä yhteiskuntamme on kuin valtava ratas, jonka pyöriminen on merkki siitä että yhteiskunta on olemassa. Rattaassa jokainen joskus saa ja jokus antaa. Ratas pysähtyy jos kaikki olisi samassa tilanteessa: työssäkäyviä ja menestyviä. Nyt se pyörii valitettavasti niin, että koko ajan rikkaammaksi tulevat tekevät rahaa heikko-osaisten/tuettavien (ja verovarojemme) kustannuksella (vanhustenkodit, päiväkodit, tuetut asumiset jne on kaikki kohta ulkoistettu isoille firmoille). Isot monikansalliset firmat ovat niitä, jotka käärivät lopulta rahat. Mutta pyörä pyörii. Yhteiskunnassa  ei lopulta kukaan aikuinen voita, eikä häviä, sillä mitään emme mukaamme saa, kun kuolemme. Emme meille maksettuja veroja, emmekä niitä veroja, jotka maksoimme. Voitajia ja häviäjiä ovat lopulta lapsemme.

“Sillä jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa.” (Pave Maijanen)

 

 

Minkälainen ääni meistä jää maailmaan elämään?

Käänny hetkeksi taaksesi ja katso ajatuksissasi esi-vanhempiasi;  sukusi miehiä ja naisia? Mistä heidän teoistaan tunnet sydämessäsi kaikuvan syvää ylpeden ja kiitollisuuden ääntä? Nyt kun pääset sisälle siihen tapahtumaan, tekoon tai ominaisuuteen, sulje silmäsi. Hengitä pitkään syvään ja yritä saada sydämesi kautta yhteys tuohon esivanhempaan. Yritä jollain sisäisellä tavalla astua hänen kenkiinsä. Yritä jollain sisäiseläl tavalla nähdä hänet, jo elämänsä eläneenä, katsomassa tuota elämäänsä, päätöksiään ja tekojaan. Kuuletko saman ylpeyden ja kiitollisuuden äänen sisälläsi? Jos näin, ehkä siinä piilee todellinen kaunis ja hieno jälkeen jätetty jälki?

Niin, tosiaan mitään emme mukaan saa. Mutta voimme kyllä jättää lapsillemme perinnön. Minkä perinnön kukin jättää, onkin mielenkiintoista. Onko se perintö sellainen, joka kestää aikaa? Onko sellainen, että lapsenlapsenlapset toteavat, poliittisesti aktiivisen esi-vanhempansa vieneen Suomen kohti  aikaa, kun ihmiset tappoivat itseään ja perheitä hajosi (tätähän tapahtui 90-luvun alussa laman tultua), kun eläminen meni mahdottomaksi. Vai voivatko he kertoa, että esi-vanhempansa olivat niitä ihmisiä, jotka lähtivät rakentamaan yhtenäistä Suomea, jossa tärkeintä oli pitää huolta kaikista ihmisistä, jotka apua tarvitsevat. Voivatko he todeta, että esivanhempani sukupolvi lopetti materian kumartamisen ja tajusi, että ensisijainen asia mille ihmisen tulee kumartaa, on toinen ihminen, rodusta, koulutuksesta, poliittisesta suuntautumisestaan huolimatta. Heidän ansioistaan me tulevaisuutensa lapset elämme maassa, jossa on rauha ja jokaisella pienokaisella turvallinen ja hyvä koti kasvaa.

Sulosointuista äänestysaikaa Sinulle!

Sydämestäni toivon sinulle hurjasti ääniä ja sitä, että pääsisit vaikuttamaan asioihimme. Pelkästään se, että tahdot ehdokkaaksi, tai sinussa on ainesta siihen nähty, on merkki siitä, että sinulla on syvä, ulospäinkin heijastuva, tahto luoda ympärillemme parempaa maailmaa. Muista kuitenkin, että aina jos tahdot vain kaltaisillesi parempaa maailmaa, on vaarana se, että kummarrat egollesi (tiedostomattomillesi peloillesi ja haluillesi) ja pyllistät esimerkiksi kymmenille tuhansille lapsille tai vammaisille, jotka eivät syystä tai toisesta saa koskaan ääntänsä kuuluviin. Joka kerta, kun löydät mielipiteen, jota tahdot kannattaa, mieti yhtä asiaa: Palveleeko tämä päätös jokaista suomalaista lasta? Jos vastaus on ei, mieti vielä hetki lisää. Aina jos teemme päätöksen puhtaasti lasten parasta ajatellen, teemme päätöksen joka luo ehyempää ja mielenterveydellisempää tulevaisuutta!

Ja sitten jos pääset päättämään, puhu äänellä, joka kantaa. Puhu myös välillä äänellä, joka ei kumpua omista tarpeistasi. Se ei ole aina helppoa, kuten ei alla olevan kuvan käärmeellekään, mutta tärkeintä lie yrittää ansaituillaan äänillä parhaansa ja pysyä lupaustensa takana!