Kirjailijoiden mielenterveyspäivä

Tänään torstaina 10.10.2024 Aleksis Kiven päivänä vietämme myös suomalaisen kirjallisuuden ja  mielenterveyden päivää. Kolme tärkeää ilmiötä, jotka ovat täysin erilliset, mutta myös hyvin lähellä toisiaan. Mitä on mielenterveys? Kuka on mieleltään terve ja kuka on sairas? Oletko tavannut yhtään ihmistä jonka mieli olisi ollut koko elämänsä ajan terve tai yhtäkään, jonka mieli on koko ajan sairas? Kuka saa määrittää sen onko ihminen mieliterve tai mielisairas? Samaa voisin kysyä suomalaisesta kirjallisuudesta. Mitä on kirjallisuus tänä päivänä? Aleksis Kiven elinaikana kirjallisuus oli selkeästi määriteltävä asia. Perinteisestihän kirjallisuudella viitataan teksteihin joilla on taiteellista tai kulttuurista arvoa. Onko sosiaalisessa mediassa kirjoitetulla tekstillä kulttuurista arvoa? Onko sosiaaliseen mediaan jaettu kirjallinen tuotos kirjallisuutta? Oletko tavannut yhtäkään ihmistä, joka ei olisi koskaan kirjaillut mitään? Tai oletko tavannut ihmistä, joka on henkeen ja vereen kirjailija? Kuka voi määrittää sen onko ihmisen tuottama teksti kirjallisuutta vaiko ei? Ja vielä viimeinen kysymys tähän kohtaan. Onko kirjailijan oltava jollain tavalla mieleltään sairas, jotta pääsee syntymään sisäinen tarve saada suoltaa itsestään ulos tekstiä?  Löytäisinkö vastaukset näihin kysymyksiin? Löydätkö sinä?

Mielenterveys on ollut minulle täysin tuntematon asia siihen asti kun lähdin 18-vuotiaana au-pairiksi Yhdysvaltoihin. Ympärilläni oli toki ollut mielenterveyden haasteita, mutta ei niistä puhuttu. Ne oli niitä kuuluisia virtahepoja ihmisten olohuoneissa. Siinä ne isona rötköttivät vähän joka taholla, niitä väisteltiin ja niiden yli hypittiin, mutta oltiin kuin niitä ei olisikaan. Itsemurhia oli ollut ja tuli ja niitä kauhisteltiin toki, mutta ei niihin syvemmin paneuduttu, saati lähdetty pohtimaan miten moinen voisi vaikuttaa lapsiin ympärillä. Ensi kertaa siellä valtameren tuolla puolen ikätoverini pohti minulle masennustaan joka tulee joka kevät. Samoihin aikoihin kuulin suru-uutisen Suomesta, kun luokkatoveri oli ampunut itsensä. Sillon tajusin, että mieli voi todella murtua ja musertua lopullisesti ja koin ensimmäisen jonkin sortin masennuksen. Omassa itsessäni oleminen ahdisti. Jouduin ensi kertaa kosketuksiin sen peilin kanssa, jossa ei tarkkailla kajaalien symmetrisyyttä kahden silmän välillä, vaan todellakin sitä jotain joka asuu noiden silmien sisällä. Silloin minusta tuli tietämättäni kirjailija ja säveltäjä. Minulla ei ollut mitään tarvetta tuottaa taidetta ja kulttuuria muille kuin itselleni. Kirjoittaminen ja säveltäminen olivat kanavia oppia näkemään ja tuntemaan omaa sisäisyyttäni paremmin. Siksi näen että kuka tahansa voi olla oman elämänsä kirjailija, niin sinä kuin minä.

Hulluko vai mielisairas?

Ei, en ole tavannut yhtäkään ihmistä joka on täysin terve mieleltään saati keholtaan. Kaikille tulee joskus kolhuja kehoon ja mieleen. Kaikilla joskus kolottaa, ahdistaa, pelottaa tai masentaa. Koen että se on normaalia ja kuuluu elämään. Mutta olen tavannut varsin useita ihmisiä, joille on vaikea kohdata ihmisten kolhuja ja ahdistuksia. Ehkä vielä usemmin olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat jääneet kolhuineen ja ahdistuksineen yksin ja usea heistä on diagnosoitu mieleltään sairaaksi. Silloin yleensä pysähdyn ja mietin, että mikä on niiden ihmisten mielessä rikki, jotka eivät kykene kohtaamaan toisessa ihmisessä pimeyttä ja varjoja? Sehän olisi aivan sama kuin tahtoisi vain nähdä ihmisen elämässä syntymän, muttei kuolemaa ollenkaan. Eli siitäkö tässä onkin kysymys?

Joskus aikoinaan kun putosin yhteiskunnasta kuin omena puusta, ja aloin lapseni omaishoitajaksi sekä foorumeilla kirjoittavaksi elämäntarkoitusta etsiväksi äidiksi, päätin riisua itseni alasti kaikkien edessä. Joo, olisihan ruudun edessä strippaaminen ollut varsin tuottoisaa ansaintaa pienituloiselle yh-äidille, mutta niin tylsää kuin se on,  kyseessä oli tässä tapauksessa vain tarpeeni myöntää kaikki pimeyteni ja piilossa olevan julkisesti ääneen. Koska poikaani ei lääketieteen mukaan voinut kukaan tai mikään pelastaa varhaiselta kuolemalta, päätin puhdistaa itseni totaalisesti pahoista ajatuksista ja vääryyksistä ja kokeilla, jos se vaikuttaisi lapseeni solutasolla. Niinpä minä ensin nimimerkin takaa ja lopulta omalla nimelläni kirjoitin suodattamatta kaiken mitä ajattelen mielessäni ja mitä tunnen kehossani. Silloin totesin, että saatan olla hullu, mutta en onneksi mielisairas. Mitä tällä tarkoitan?

Minulle hulluus on tervettä. Se on kykyä heittäytyä ja uskaltaa irtautua rooleistaan. Se on lapsenkaltaiseen tilaan tulemista ja pöljäilyä. Se on elämänjuhlaan hyppäämistä ja tunteittemme tuulissa tanssimista. Kun ihminen on terveesti hullu, ei hän esitä mitään, ei kanna rooleja, ei pidä yllään maskeja. Hän uskaltaa syntyä ja kuolla samassa hetkessä, hän uskaltaa itkeä ja nauraa kenen tahansa edessä. Silti samanaikaisesti hän tiedostaa vastuunsa ihmisenä ennenkaikkea lasten tai vanhusten edessä, eikä kuormita toisia ihmisiä omalla olemisellaan, elämäntavallaan tai elämällään. Hän on vain puhtaasti mitä on. Olenko sellainen? No en aina, mutta joskus. Tosin sellaiseksi tahdon kasvaa ja varttua ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen että elämä antaa minulle tilaa olla hullu.  Mielisairauden näen taas tilana, jossa ihmisen mieli ottaa vallan ihmisen kehosta ja toimintatavoista ja lähtee vääristämään todellisuutta tavalla tai toisella, vahingoittaen samalla ihmistä itseään ja joskus jopa toisia ympärillä. Mielisairauden oireet ja ilmentymät näen yhtä moninaisena kuin näen kehon tuhannet eri sairaudet.

Aleksis Kiven mielenterveydestä on kirjoitettu paljon. Kun pohtii hänen lyhyeksi jäänyttä elämäänsä, jää vain miettimään että kukapa olisi mieleltään kovin terve hänen olosuhteissaan. Ongelmistaan huolimatta, vaiko niiden ansioista, hän purki ajatuksiaan kirjoituksiinsa ja pääsi suomalaisten sydämiin kirjoituksillaan. Oliko hän hullu vai mielisairas? Sitäpä en lähtisi arvelemaan. Jos saisin hänet tähän eteeni, niin kysyisin häneltä itseltään. Enkä todellakaan noin kauheaa ja kylmää kysymystä, vaan kysyisin: Hei Aleksis, mitä sinulle tapahtui elämässäsi? Kun saisin kuulla hänen itse kertovan elämäntarinansa, alkaisi minulle paremmin hahmottua se kuka hän on. Yhtälailla kun kuulen ihmisen kertovan menneisyyden autokolareista, lapsena sairastetusta poliosta tai  kaatumisista ja sitä kautta hahmottaisin, miksi liikkuu huonosti, voin nähdä ihmisen mielenterveyden haasteiden juuret, kun tämä kertoo yksinäisyydestään, koulukiusaamisesta, vanhempien erosta tai läheisen päihdeongelmista. Onko tuon kertoman jälkeen edessäni sairas ihminen vaiko sittenkin vain erilaisten traumojen läpikäymä yksilö, joka jäi kaiken keskellä haasteineen yksin tai ilman oikeanlaista apua?

Kuinka luoda mieliterve ja aito maailma?

Olen tätä paljon elämäni polulla pohtinut ja etenkin sitä miten mieleni pysyikin kasassa elämäni kauheissa kohtaamisissa. Olen elämässäni aikuisena käyttänyt mielenterveyspalveluita rohkeasti niin elämän alakuloissa, ihmissuhdehaasteissa kuin isoissa traumatilanteissa. Onneni oli se, että saksalainen sielunystäväni opiskeli jo parikymppisenä psykoterapeutiksi ja minä täältä etäältä kulmakarvat kurtussa seurasin miten hän koulutuksensa mukaisesti terapoi samalla itseään. Minun elämänkokemani kautta koen mielenterveyden kumpuavan siitä, että myönnämme maailmamme olevan mieleltään sairas. Tämä maailma on ihmisten mielten luoma teatteri, jossa on ollut ja on edelleen hyvin tarkat säännöt siitä millainen sinun tulisi olla, ja millainen ei. Harva istuu siihen muottiin puristamatta ja joutuu jo varhain kokemaan itsensä vääränlaiseksi tai riittämättömäksi. Meidän aikuisten mielestä maailmamme näyttää normaalilta, koska olemme siihen kasvaneet ja tottuneet, mutta kysykääpäs joskus lapsilta miltä tämä homma näyttää heidän silmissä. Kuinka moni kokee saaneensa olla lapsena lapsi? Kuinka moni kokee saaneensa olla se kuka ylipäätään mielestään on? Siksi tässä blogissa puhuukin myös itsenäisenä lapsen ääni (Echo of Child), joka yrittää autaa meitä avaamaan silmiämme koko totuudelle ja löytämään vastauksia, jotka avaisivat oven ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Mielenterveys lähtee myös siitä, että lakkaamme vertaamasta itseämme muihin. Meidän jokaisen elämänpolku on niin erilainen, maisemat joita katsoimme ovat totaalisen uniikit jokaiselle. Ainoa tapa kohdata ihminen ja maailma aidosti, varjoineen ja valoineen, on uskaltaa kysyä ihan jokaiselta: missä kuljit, mitä näit ja mitä sinulle tapahtui? Eikä noita kysymyksiä voi koskaan kysyä, jos ei ole myös itse valmis vastaamaan samoihin kysymyksiin rehellisesti, aidosti ja kaunistelematta.

Kuka saa määrittää olenko mielisairas tai -terve? Mielestäni lopulta ei kukaan muu kuin me itse. Toki saa, mutta mitään hyötyä siitä ei ole itsestämme katsottuna, jos muut sitä hokee, mutta se josta hoetaan ihan muuta kokee. Mielisairaus on kuin alkoholismi. Ulkomaailma saattaa nähdä, että ihminen toimii mielentasolla tai käytöksellään oudosti tai tavalla, joka sairastuttaa ympäröivääkin maailmaa, mutta sille joka sitä elämää kehossaan elää, olotila saattaa olla paras mahdollinen. Mielessä luotu toimintahäiriöinen tapa elää toisten ihmisten lähellä voi olla ainoa keino selviytyä tässä maailmassa niillä eväillä, jotka sai. Jossain vaiheessa ihminen yleensä (esim. työpaikan tai läheisen menettämisen uhatessa) hakee apua. Silloin lääkäri tekee määrityksensä ja se mikä valta (niin hyvässä kuin pahassa) lääkäreillä meihin on, on asia, jonka avaan joskus myöhemmin :D. Kuinka usein tuo asia voitaisiin kohdata ilman lääkäriä? En osaa sanoa, siihen jokainen voi vastata vain itse. Uskon kuitenkin, että jos loisimme aidomman maailman, jossa toisten ihmisten muuttamisen sijaan lähtisimme tutkiskelemaan itseämme, osaisimme laastaroida läheistemme ja omia mielen haavoja ennenkuin haavat mätänevät ja vaativat haastavaa sairaalahoitoa.

Mutta miten Aleksis Kivi ja kirjallisuus tähän liittyy. Aleksis Kivi istuu yksin kivellään, hartiat lysähtäneenä ja katselee alas kohti kivimaailmaa (luulin aina että edessään on kirja). Hän on meille kuva kirjailijasta, joka taisteli mielenterveytensä kanssa nähtävästi saamatta siihen apua. Silti hän loi upeita teoksia, joiden ääreen palaamme kerta toisensa jälkeen. Hän jätti elämäntyöllään jälkensä, mutta ehkäpä myös elämällään oppinsa. Kun katson tuota patsasta ja mietin mielessäni siihen rinnalle seisomaan ihmisen, joka asettaa käden hänen harteilleen, näen aivan jotain muuta. Näen ihmisen, joka on surullinen, mutta joku jakaa hänen kanssaan alakuloaan ja muuttaa yksinäisyyden yhteydeksi. Jos vielä lisäisin heidän eteen peilin, näkisin jotain aivan uutta. Näkisin kaksi ihmistä, jotka ovat tulleet yhdessä kohtaamaan itseään ja toisiaan. Nuo peilit jos muuttaisinkin kirjaksi ja sinne sivujen väliin he kirjoittaisivatkin sen, mitä he ovat, miksi he ovat mitä he ovat, mistä he tulivat ja miksi he tulivat sieltä mistä tulivat, niin mitä muuttuisi tai tapahtuisi? Tai mitä jos he vieläpä yhdistäisivät nuo peilikirjansa ja alkaisivat kirjoittaa yhteistä tarinaa siitä miten kohtasivat ja mitä toisissaan kohtasivat, minkälaisen tulevaisuuden me noille kahdelle loisimme?

Näitä ja satoja muita vastauksia lähdemme tämän blogin avulla etsimään. Tulemme olemaan peili ja kirjailija itselle ja toisillemme. Ole kuulolla ja lähde kansamme matkaamaan kohti mysteeriä, joka sinä itsessäsi olet.

Mitä ajatuksia, kritiikkiä tai lisäkysymyksiä kirjoitus sinussa herätti? Alapuolelle voit laittaa oman kommenttisi ja syventää keskustelua aiheesta, sillä sinä rakas lukija olet Echo of Purity.

Hyvää mielenterveyttä itse kullekin ihmeelliselle ihmiselle <3