Kirjailijoiden mielenterveyspäivä
Tänään torstaina 10.10.2024 Aleksis Kiven päivänä vietämme myös suomalaisen kirjallisuuden ja mielenterveyden päivää. Kolme tärkeää ilmiötä, jotka ovat täysin erilliset, mutta myös hyvin lähellä toisiaan. Mitä on mielenterveys? Kuka on mieleltään terve ja kuka on sairas? Oletko tavannut yhtään ihmistä jonka mieli olisi ollut koko elämänsä ajan terve tai yhtäkään, jonka mieli on koko ajan sairas? Kuka saa määrittää sen onko ihminen mieliterve tai mielisairas? Samaa voisin kysyä suomalaisesta kirjallisuudesta. Mitä on kirjallisuus tänä päivänä? Aleksis Kiven elinaikana kirjallisuus oli selkeästi määriteltävä asia. Perinteisestihän kirjallisuudella viitataan teksteihin joilla on taiteellista tai kulttuurista arvoa. Onko sosiaalisessa mediassa kirjoitetulla tekstillä kulttuurista arvoa? Onko sosiaaliseen mediaan jaettu kirjallinen tuotos kirjallisuutta? Oletko tavannut yhtäkään ihmistä, joka ei olisi koskaan kirjaillut mitään? Tai oletko tavannut ihmistä, joka on henkeen ja vereen kirjailija? Kuka voi määrittää sen onko ihmisen tuottama teksti kirjallisuutta vaiko ei? Ja vielä viimeinen kysymys tähän kohtaan. Onko kirjailijan oltava jollain tavalla mieleltään sairas, jotta pääsee syntymään sisäinen tarve saada suoltaa itsestään ulos tekstiä? Löytäisinkö vastaukset näihin kysymyksiin? Löydätkö sinä?
Mielenterveys on ollut minulle täysin tuntematon asia siihen asti kun lähdin 18-vuotiaana au-pairiksi Yhdysvaltoihin. Ympärilläni oli toki ollut mielenterveyden haasteita, mutta ei niistä puhuttu. Ne oli niitä kuuluisia virtahepoja ihmisten olohuoneissa. Siinä ne isona rötköttivät vähän joka taholla, niitä väisteltiin ja niiden yli hypittiin, mutta oltiin kuin niitä ei olisikaan. Itsemurhia oli ollut ja tuli ja niitä kauhisteltiin toki, mutta ei niihin syvemmin paneuduttu, saati lähdetty pohtimaan miten moinen voisi vaikuttaa lapsiin ympärillä. Ensi kertaa siellä valtameren tuolla puolen ikätoverini pohti minulle masennustaan joka tulee joka kevät. Samoihin aikoihin kuulin suru-uutisen Suomesta, kun luokkatoveri oli ampunut itsensä. Sillon tajusin, että mieli voi todella murtua ja musertua lopullisesti ja koin ensimmäisen jonkin sortin masennuksen. Omassa itsessäni oleminen ahdisti. Jouduin ensi kertaa kosketuksiin sen peilin kanssa, jossa ei tarkkailla kajaalien symmetrisyyttä kahden silmän välillä, vaan todellakin sitä jotain joka asuu noiden silmien sisällä. Silloin minusta tuli tietämättäni kirjailija ja säveltäjä. Minulla ei ollut mitään tarvetta tuottaa taidetta ja kulttuuria muille kuin itselleni. Kirjoittaminen ja säveltäminen olivat kanavia oppia näkemään ja tuntemaan omaa sisäisyyttäni paremmin. Siksi näen että kuka tahansa voi olla oman elämänsä kirjailija, niin sinä kuin minä.
Hulluko vai mielisairas?
Ei, en ole tavannut yhtäkään ihmistä joka on täysin terve mieleltään saati keholtaan. Kaikille tulee joskus kolhuja kehoon ja mieleen. Kaikilla joskus kolottaa, ahdistaa, pelottaa tai masentaa. Koen että se on normaalia ja kuuluu elämään. Mutta olen tavannut varsin useita ihmisiä, joille on vaikea kohdata ihmisten kolhuja ja ahdistuksia. Ehkä vielä usemmin olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat jääneet kolhuineen ja ahdistuksineen yksin ja usea heistä on diagnosoitu mieleltään sairaaksi. Silloin yleensä pysähdyn ja mietin, että mikä on niiden ihmisten mielessä rikki, jotka eivät kykene kohtaamaan toisessa ihmisessä pimeyttä ja varjoja? Sehän olisi aivan sama kuin tahtoisi vain nähdä ihmisen elämässä syntymän, muttei kuolemaa ollenkaan. Eli siitäkö tässä onkin kysymys?
Joskus aikoinaan kun putosin yhteiskunnasta kuin omena puusta, ja aloin lapseni omaishoitajaksi sekä foorumeilla kirjoittavaksi elämäntarkoitusta etsiväksi äidiksi, päätin riisua itseni alasti kaikkien edessä. Joo, olisihan ruudun edessä strippaaminen ollut varsin tuottoisaa ansaintaa pienituloiselle yh-äidille, mutta niin tylsää kuin se on, kyseessä oli tässä tapauksessa vain tarpeeni myöntää kaikki pimeyteni ja piilossa olevan julkisesti ääneen. Koska poikaani ei lääketieteen mukaan voinut kukaan tai mikään pelastaa varhaiselta kuolemalta, päätin puhdistaa itseni totaalisesti pahoista ajatuksista ja vääryyksistä ja kokeilla, jos se vaikuttaisi lapseeni solutasolla. Niinpä minä ensin nimimerkin takaa ja lopulta omalla nimelläni kirjoitin suodattamatta kaiken mitä ajattelen mielessäni ja mitä tunnen kehossani. Silloin totesin, että saatan olla hullu, mutta en onneksi mielisairas. Mitä tällä tarkoitan?
Minulle hulluus on tervettä. Se on kykyä heittäytyä ja uskaltaa irtautua rooleistaan. Se on lapsenkaltaiseen tilaan tulemista ja pöljäilyä. Se on elämänjuhlaan hyppäämistä ja tunteittemme tuulissa tanssimista. Kun ihminen on terveesti hullu, ei hän esitä mitään, ei kanna rooleja, ei pidä yllään maskeja. Hän uskaltaa syntyä ja kuolla samassa hetkessä, hän uskaltaa itkeä ja nauraa kenen tahansa edessä. Silti samanaikaisesti hän tiedostaa vastuunsa ihmisenä ennenkaikkea lasten tai vanhusten edessä, eikä kuormita toisia ihmisiä omalla olemisellaan, elämäntavallaan tai elämällään. Hän on vain puhtaasti mitä on. Olenko sellainen? No en aina, mutta joskus. Tosin sellaiseksi tahdon kasvaa ja varttua ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän koen että elämä antaa minulle tilaa olla hullu. Mielisairauden näen taas tilana, jossa ihmisen mieli ottaa vallan ihmisen kehosta ja toimintatavoista ja lähtee vääristämään todellisuutta tavalla tai toisella, vahingoittaen samalla ihmistä itseään ja joskus jopa toisia ympärillä. Mielisairauden oireet ja ilmentymät näen yhtä moninaisena kuin näen kehon tuhannet eri sairaudet.
Aleksis Kiven mielenterveydestä on kirjoitettu paljon. Kun pohtii hänen lyhyeksi jäänyttä elämäänsä, jää vain miettimään että kukapa olisi mieleltään kovin terve hänen olosuhteissaan. Ongelmistaan huolimatta, vaiko niiden ansioista, hän purki ajatuksiaan kirjoituksiinsa ja pääsi suomalaisten sydämiin kirjoituksillaan. Oliko hän hullu vai mielisairas? Sitäpä en lähtisi arvelemaan. Jos saisin hänet tähän eteeni, niin kysyisin häneltä itseltään. Enkä todellakaan noin kauheaa ja kylmää kysymystä, vaan kysyisin: Hei Aleksis, mitä sinulle tapahtui elämässäsi? Kun saisin kuulla hänen itse kertovan elämäntarinansa, alkaisi minulle paremmin hahmottua se kuka hän on. Yhtälailla kun kuulen ihmisen kertovan menneisyyden autokolareista, lapsena sairastetusta poliosta tai kaatumisista ja sitä kautta hahmottaisin, miksi liikkuu huonosti, voin nähdä ihmisen mielenterveyden haasteiden juuret, kun tämä kertoo yksinäisyydestään, koulukiusaamisesta, vanhempien erosta tai läheisen päihdeongelmista. Onko tuon kertoman jälkeen edessäni sairas ihminen vaiko sittenkin vain erilaisten traumojen läpikäymä yksilö, joka jäi kaiken keskellä haasteineen yksin tai ilman oikeanlaista apua?
Kuinka luoda mieliterve ja aito maailma?
Olen tätä paljon elämäni polulla pohtinut ja etenkin sitä miten mieleni pysyikin kasassa elämäni kauheissa kohtaamisissa. Olen elämässäni aikuisena käyttänyt mielenterveyspalveluita rohkeasti niin elämän alakuloissa, ihmissuhdehaasteissa kuin isoissa traumatilanteissa. Onneni oli se, että saksalainen sielunystäväni opiskeli jo parikymppisenä psykoterapeutiksi ja minä täältä etäältä kulmakarvat kurtussa seurasin miten hän koulutuksensa mukaisesti terapoi samalla itseään. Minun elämänkokemani kautta koen mielenterveyden kumpuavan siitä, että myönnämme maailmamme olevan mieleltään sairas. Tämä maailma on ihmisten mielten luoma teatteri, jossa on ollut ja on edelleen hyvin tarkat säännöt siitä millainen sinun tulisi olla, ja millainen ei. Harva istuu siihen muottiin puristamatta ja joutuu jo varhain kokemaan itsensä vääränlaiseksi tai riittämättömäksi. Meidän aikuisten mielestä maailmamme näyttää normaalilta, koska olemme siihen kasvaneet ja tottuneet, mutta kysykääpäs joskus lapsilta miltä tämä homma näyttää heidän silmissä. Kuinka moni kokee saaneensa olla lapsena lapsi? Kuinka moni kokee saaneensa olla se kuka ylipäätään mielestään on? Siksi tässä blogissa puhuukin myös itsenäisenä lapsen ääni (Echo of Child), joka yrittää autaa meitä avaamaan silmiämme koko totuudelle ja löytämään vastauksia, jotka avaisivat oven ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Mielenterveys lähtee myös siitä, että lakkaamme vertaamasta itseämme muihin. Meidän jokaisen elämänpolku on niin erilainen, maisemat joita katsoimme ovat totaalisen uniikit jokaiselle. Ainoa tapa kohdata ihminen ja maailma aidosti, varjoineen ja valoineen, on uskaltaa kysyä ihan jokaiselta: missä kuljit, mitä näit ja mitä sinulle tapahtui? Eikä noita kysymyksiä voi koskaan kysyä, jos ei ole myös itse valmis vastaamaan samoihin kysymyksiin rehellisesti, aidosti ja kaunistelematta.
Kuka saa määrittää olenko mielisairas tai -terve? Mielestäni lopulta ei kukaan muu kuin me itse. Toki saa, mutta mitään hyötyä siitä ei ole itsestämme katsottuna, jos muut sitä hokee, mutta se josta hoetaan ihan muuta kokee. Mielisairaus on kuin alkoholismi. Ulkomaailma saattaa nähdä, että ihminen toimii mielentasolla tai käytöksellään oudosti tai tavalla, joka sairastuttaa ympäröivääkin maailmaa, mutta sille joka sitä elämää kehossaan elää, olotila saattaa olla paras mahdollinen. Mielessä luotu toimintahäiriöinen tapa elää toisten ihmisten lähellä voi olla ainoa keino selviytyä tässä maailmassa niillä eväillä, jotka sai. Jossain vaiheessa ihminen yleensä (esim. työpaikan tai läheisen menettämisen uhatessa) hakee apua. Silloin lääkäri tekee määrityksensä ja se mikä valta (niin hyvässä kuin pahassa) lääkäreillä meihin on, on asia, jonka avaan joskus myöhemmin :D. Kuinka usein tuo asia voitaisiin kohdata ilman lääkäriä? En osaa sanoa, siihen jokainen voi vastata vain itse. Uskon kuitenkin, että jos loisimme aidomman maailman, jossa toisten ihmisten muuttamisen sijaan lähtisimme tutkiskelemaan itseämme, osaisimme laastaroida läheistemme ja omia mielen haavoja ennenkuin haavat mätänevät ja vaativat haastavaa sairaalahoitoa.
Mutta miten Aleksis Kivi ja kirjallisuus tähän liittyy. Aleksis Kivi istuu yksin kivellään, hartiat lysähtäneenä ja katselee alas kohti kivimaailmaa (luulin aina että edessään on kirja). Hän on meille kuva kirjailijasta, joka taisteli mielenterveytensä kanssa nähtävästi saamatta siihen apua. Silti hän loi upeita teoksia, joiden ääreen palaamme kerta toisensa jälkeen. Hän jätti elämäntyöllään jälkensä, mutta ehkäpä myös elämällään oppinsa. Kun katson tuota patsasta ja mietin mielessäni siihen rinnalle seisomaan ihmisen, joka asettaa käden hänen harteilleen, näen aivan jotain muuta. Näen ihmisen, joka on surullinen, mutta joku jakaa hänen kanssaan alakuloaan ja muuttaa yksinäisyyden yhteydeksi. Jos vielä lisäisin heidän eteen peilin, näkisin jotain aivan uutta. Näkisin kaksi ihmistä, jotka ovat tulleet yhdessä kohtaamaan itseään ja toisiaan. Nuo peilit jos muuttaisinkin kirjaksi ja sinne sivujen väliin he kirjoittaisivatkin sen, mitä he ovat, miksi he ovat mitä he ovat, mistä he tulivat ja miksi he tulivat sieltä mistä tulivat, niin mitä muuttuisi tai tapahtuisi? Tai mitä jos he vieläpä yhdistäisivät nuo peilikirjansa ja alkaisivat kirjoittaa yhteistä tarinaa siitä miten kohtasivat ja mitä toisissaan kohtasivat, minkälaisen tulevaisuuden me noille kahdelle loisimme?
Näitä ja satoja muita vastauksia lähdemme tämän blogin avulla etsimään. Tulemme olemaan peili ja kirjailija itselle ja toisillemme. Ole kuulolla ja lähde kansamme matkaamaan kohti mysteeriä, joka sinä itsessäsi olet.
Mitä ajatuksia, kritiikkiä tai lisäkysymyksiä kirjoitus sinussa herätti? Alapuolelle voit laittaa oman kommenttisi ja syventää keskustelua aiheesta, sillä sinä rakas lukija olet Echo of Purity.
Hyvää mielenterveyttä itse kullekin ihmeelliselle ihmiselle <3
11 Responses
Kiitos tästä kirjoituksesta. Onneksi olkoon uudesta blogista.
Ihan samoja asioita olen kertoillut ihmisille kehosta.
Vastaan tulee ihmisiä jotka suruissaan kertoo sukuviastaan, kun on selkä kipeänä. Tai mitä tahansa kehollista vaivaa …
Mistä kummasta me ollaan saatu käsitys että on olemassa optimikeho joka toimii kuten kone.
Jokaisella on joku “valuvika” ja jos kehossa asuu henki/ sielu se on sen sielun koti ja siksi arvokas.
On hyvin Marks ilaista ajatella että on vain täydellisiä kehoja , täydellisiä työmiehiä ja naisia..
Meidän yhteiskunta on menossa Marksilaisen ajatusmaailmaan , ikävä kyllä ja se näkyy hoiva puolella. Heikompien kohtelussa, erilaisuuden kohtelussa.Vanhukset jotka ovat luoneet tämän maan niitä heitellään mihin sattuu. Nuoret eivät kasvuun tukea ja varsinkin kun hormooni myrskyt alkaa jolloin tunteet heiluu hormoonien takia joka on normaalia.
Istukaa kiltisti kuin linnun pojat avatkaa suu ja ottakaa yhteiskunnan antimet vastaan ja olkaa kunnon kansalaisia.
Miksi on hyvä kysymys? Mitä varten?
Jos ihminen ei saa turvallisuutta -keho mene stressi tilaan, tuottaen pakoreaktiota ja hyökkäys reaktiota .
Jos on turvallinen olo voit olla ja olla intuitiivinen ja toimia ryhmässä jos on tuomion pelko tai arvostelun pelko olet koko ajan varpaillaan.
Sitä kehittyy riittämättömyyden tunne.
Ja keho kehittää pelkoa..
Mieli ja keho ei koskaan ole erillisiä vaan yhdessä ne kokee tätä maailmaa.
Siinä missä meillä on rehellisyys arvostettua on toisessa maassa tyhmyyden merkki.
Yhteiskunnan arvojen miettiminen resonoiko itseensä ja omiin arvoihin on vaikeaa kun yhteisö on ollut ennen meitä.
Mikä on oikein mikä väärin , yhteiskunnan hiljaiset säännöt. Jotka opimme kasvaessa joko ne tukevat minäksi kasvamista tai ei, miten voimme tukea lapsia ja nuoria jos olemme itse raakileita.. ja onko meidän totuus kuitenkaan totuutta heille.
Toisen ihmisen kunnioittaminen ja arvostaminen on tärkein asia mitä voimme toisillemme tehdä ..annan sinun olla sinä ja anna sinä minun olla minä..
Mieltä ei ole jollei ole kehoa ja tietoisuutta ja jos ei ole minä tietoisuutta ja liman kehoa ei ole pelkoa.
Miten me kaikki voimme tukea toistemme hyvin vointia
Hienoa Laila kun nostit esiin kehon tähän mielen rinnalle, Ei ole kehoa ilman mieltä, eikä mieltä ilman kehoa. Nämä nämä molemmat heijastavat itseään toisessa ja toistaan itsessä. ja siitä tässä blogissa on isossa mittakaavassa kysymys: Saada kaikki olemisemme puolet keskustelemaan keskenään ja löytämään kokonaisvaltaisia ratkaisuja ihmiskunnan hyvinvointiin. Suurin mielenkiinnon kohde meidän työssä käyvien ja yhteiskuntaa pyörittävien mielessä tulisi olla juurikin lapset ja nuorukaisemme, jotka kulkevat kohti aikuisuutta ja toisaalta kaikki sairaat, vanhukset ja erityisihmiset, jotka ovat meidän päätöstemme, valintojemme ja ratkaisujemme alla. Heidän tulee voida hyvin, ihan jokaisen! Siksi kysymyksesi alla on jotain, mikä varmasti tulee olemaan punainen lanka tämän blogin elinaikana:
“Miten me kaikki voimme tukea toistemme hyvin vointia?”
Sitä lähdemme yhteisvoimin ratkaisemaan. Suomeksi ja englanniksi. Kiitos Laila! Echo of Purity on avannut suunsa <3
Kahdesti kuolleena käyneenä voin kertoa kehon tuolla puolen,on vain rakkautta ja hyvinvointia.
Voi kuinka pieni ja hauras kehomme onkaan ja kuinka hidas kasvuinen..ilman kehollisia rajoitteita meillä olisi vain ääretön rakkaus ja myötätunto kaikkea elollista kohtaan. Keho ja
Minä tietoisuus portti kokemuksille jota henkenä emme voi kokea..
Nämä kuoleman rajatilakokemat ovat mielenkiintoisia ja olen niihin törmännyt eri ihmisten kautta, mutta en omana kokemana. Eli koit irtautuneesi kehostasi, mutta entäs mielesi? Koetko tuon kokemasi jälkeen että se mieli, jolla tuossa rajakokemassa tulkitsit maailmaa, oli eri kuin se, joka tuli takaisin kehoosi ja tähän maailmaan?
Sari . Siellä on vain hyvin vointia ja puhdas rakkaus ympäröi.. sitä en voi kuvailla se oli niin suura lämmintä ja hyväksyvä.
Kaksi täysin erilaista kokemaa,2- 3 vuotias lapsi jäi henkimaailmaa sen tiedostin vasta kaksi viikkoa sitten..kun hain 2,5vuotiaan tytön henkimaalimasta enkä edes tiennyt olleeni osittain siellä.
Siksi kai olen n.s. leikkinyt maailmassa ja kokeillut kaiken näköistä..
Pelkäsin korkeitapaikkoja menin laskuvarjo hyppy kurssille. Kokeilin mitä kaikkea keho voikaan tehdä, on se mieletön kone. Korjaa vielä itsensä, levossa ollessan. Eiku nukkumaan ja kun oot tarpeeksi levännyt keho on uudistanut ittensä..on keho mahtava vekotin,mihin kaikkeen se kykene..
Mutta myös kun lapsi oli henkimaassa, jostain kumman syystä osasin, leipoa pullaa ( tosin punaiset keittiön kaapit ja lattia oli valkoisen jauhon peitossa, äiti oli onnellinen, melkein purskahti itkuun raskaan työpäivän jälkeen)
Toinen oli 2016 se oli matkan pää.
Minun kuului kuolla .. olin tehnyt elämäntyöni.
Jääräpäinen luonteenpiirteet ei haihtunut vaikka kuinka olin kehon ulkopuolella..
Katselin tehoosaston väkeä ruumiini ympärillä kuin kolmannesta kerroksesta..
Valoportaita enkeleitä tuli ja meni Haki vainajia..
Hirveästi trafiikia..
Tietenkin äitini rukoili Jumalaa ettei hän veisi pois,näin hänet kuin olisin ollut metrin päässä..
Keho OYS teholla, tietoisuus enkeliportailla ja äiti pyhännällä..
Sitten minua ajatteli mies jota hellustin, sitten avautui toinen väylä hän oli Vaalassa ja muut nä edelleen Oulussa..
Näin hänen sydämensä pyytettömän rakkauden vaaleanpunainen valopursusi sisältä vaikka hän oli suojannut itsensä mustilla kilvillä .. ja se rakoili kuin laava tulee välisellä maan läpi..
Sitä se ihmisten kohtaaminen voi teettää..
Tottakai minulle näytettiin heidän kohtalonsa elämän loppuun..
Suojelus enkeli sanoi että aikasi on ohi voit syntyä uuteen kehoon..minä siihen älä nyt höpöjä puhu… Siihen menee 20 v. Ennen kuin keho on aikuinen.. ja miten minä mukamas muistaisi tämän elämän äitini..
Saatikka sitten voisin auttaa ja pitää huolta..
Ja jos toi äijä olisi pitkällä eläkeikää kuinka 20 vois olla ikälopun ukon kanssa..
Älä nyt hulluja puhu.
Enkelini vastasi hän ei voi auttaa näin on määrä.
Kysyin kuka voi?
Enkeli vastasi Jumala.
Samalla katsoin kun kehoni ympärille tuli lisää porukkaa, siellä oli jo 5 henkilöä mutta jostain takakäytävää myöten juoksi kolme lääkäriä..
Huoneeseen..takit auki liehuten..
Sanoin enkelilleni en lähe mihinkään, käy kysymässä Jumalalta lupaa että saan palata vanhaan kehoon..
Ja että tämä jatko olisi helpompaa kuin aiempi elämä..
Enkeli lähti, jäin seisomaan enkeli portaille ,yks hoitajista pyys enkeliä apuun minun kehon kanssa.sieltähän lehahti apua..
Samaan aikaan koko ajan valoportalla kulki enkeleitä ja ihmis sieluja..
Osa tuli maailmaan osa lähti..
Sitten siellä valoportalla kulki keskiaikainen vaatteisiin pukeutuneena miehiä.. oletettavasti, he keskustelivat innokkaana toisilleen ja kurkistelivat mitä ihmiset nykyään tekevät..meidän elämäämme heille oli kuin meille TV viihdettä.
Enkeli tuli takas ja sanoi että sain luvan palata..
Sitten olinkin jo kehossa.. tässä lyhyesti..
En tiedä mutta tietoisuus että todellakin olen itse valinnut tulla tähän kehoon ja tavoitteena oli kahden minulle tärkeän ihmisen hyvin voinnin lisääminen..
Ei hengellä ole kipuja ei kolotuksia ,henki ei vapise joka askeleella ja ei kipu salamoi silmissä..
Olen välillä kironnut jääräpää luonnettani ja halua auttaa,kehoni tuskaa,elämän haasteiden.. ja kun on oikein haasteellista menen peilin eteen,ittepä valitsit mitä siinä uikutat.. taattusti rankin ajan jakso oli se 7 vuotta..
Kehon ulkopuolella on niin hyvä olla että harva takas tulee
Piti vielä palaamani arjen askareista ja tulla sanomaan sinulle Laila: Aivan ihana että olet vielä täällä luonamme <3 Toivon sydämestäni että löydät itsestäsi ja elämäntehtävästäsi sen voiman, joka pitää sinua maan pinnalla ja tekee elämästä vahvasti elämisen arvoista. Sinun kaltaiset ihmiset ovat harvinaisuuksia ja toivon kaltaistesi saavan tulla esille taidoillaan ja kyvyillään.
Palaan alkuperäinen asiaan hulluiksi leimataan ihmiset jotka eivät elä yhteiskunnan nimien mukaan, mitä ovat yhteiskunnan normit, hiljaiset tabut,uskonnot..
Uskohyvään .
Hullut eivät halua olla tuottavia, kuten meitä opetetaan..
Mielisairaus mitä se on ja millä mittarilla.
Onko se tietoisuutta vai tiedostamattomuutta..
Aleksis kivi taatusti oli hullu muiden silmissä ja jotenkin arvoton ,koska hän ei metsästänyt kuunteli vanhojen muorien ja vaarien tarinoita..
Hänkään ei sopinut muottiin
Kuinkahan moni taiteilija kokee sopivansa muottiin? Siitä joku saisi mielenkiintoisen tutkimusaiheen. Taidetta ja luovuutta ei oikein muottiin saa. Tai jos saa, niin silloin ne molemmat menettää merkityksensä.
Kiitos pitkästä vastauksestasi joka koski kuolemankokemuksiasi. Itsekin olen kuullut samoja kertomuksia kauneudesta ja hyvästä olotilasta. Joskin nämä kokemat lie aina henkilökohtaisia. Tunnen sinut ihmisenä ja olet niin hyvä ja auttavainen ihminen, että en voisi kuvitella sinua kuin hyvään paikkaan. Onkohan kellään kokemaan ikävästä paikasta kuoleman rajakokemana? Tarkoititiko ensimmäisellä kokemallasi, että olit itsekin jossain tilanteessa ollut lähellä kuolemaa lapsena ja osa sinusta olisi jotenkin jäänyt sinne rajan taakse? Näin kertomasi käsitin. Ajatuksesi virtaa niin nopeasti, että piti pysähtyä moneen kertaan lukemaan. Mutta kiitos kun tulit ulos rohkeasti omalla nimelläsi ja jaoit meille kokeman siitä mitä on olla pois kehosta ja tulla siihen takaisin. Julkisuuden henkilöistä Vesa-Matti Loiri on puhunut samasta aiheesta.
Toinen kokemasi on kyllä mielenkiintoinen. Se herättää paljon kysymyksiä siitä, mikä saa meidät tulemaan tänne, jäämään tänne ja tapauksessasi palaamaan tänne. Kovasti tekstistäsi välittyy se rakkauden voima mikä meillä on toisiin ihmisiin. Aivan kuin ihmiset täällä olisivat magneetteja, jotka vetävät meidät tänne elämään elämäämme. Vaikeintahan täältä lähtemisessä on varmasti ne kaikki, jotka joudumme jättämään taa.
Elämisen ihana mysteeri kuinka paljon tietoisuudesta on käytössämme kuinka paljon on poissa..
Niin hiiren tietoisuus on niin pieni että se syntyy vahvistaa ruoalla kehoa ja lisääntyy..hiiri onkin ravintoketjun alapäässä se ei pelkää saalistaja..miettien voi voi isopaha huuhkaja odottaa minua puussa..ei se tiedosta sellaista.
Ei hiiren tietoisuus riittä sellaiseen vaan itseen ja syömiseen ja lisääntymiseen..se on niiden geeneissä..ei kuoleman pelkoa, eikä mitään kuin selviytyminen.. huuhkajalla on enemmän tietoisuutta.. vai sanoisinko henkeä kehossaan
Kiitos rehellisestä avauksestasi. Toivon että rohkeutesi kannustaa muitakin ottamaan osaa keskusteluun. Kommenttikenttään ei tarvitse laittaa omaa nimeään ja sähköposti jää vain minun tietooni. Itse en ota kommentteja persoonilta, vaan asiana ja sillä ei silloin ole merkitystä kuka kommentoi, vaan sillä, että kommentoi. Emme kehity ajattelussamme kuin toistemme avulla. Kiteytit Laila ihanan virtaavan ajatustesi ketjun hienoon virkkeeseen.
Laila. “Elämisen ihana mysteeri kuinka paljon tietoisuudesta on käytössämme kuinka paljon on poissa.”
Se miten maailma itse kullekin näyttäytyy, eläimelle tai ihmiselle, on aina hyvin subjektiivinen, yksilöllinen ja hetkellinen kokema, johon aina liittyy myös ympäröivä maailma. Olen elämässäni saanut kohdata yhä uudestaan hyvin monta kaltaistasi ihmistä, joilla jostain syystä on kyky nähdä enemmän, mitä näen ja kuulla asioita, joita en kuule. Siksikin tahdoin tällaisen blogin avata. Tahdoin luoda alustan, jossa ihmisenä olemista tutkiskellaan ennakkoluuloitta monesta eri näkökulmasta, esitetään hyviä kysymyksiä ja otetaan tuomiotta vastaan erilaisia vastauksia. Yhteisesti maailmaa ihmetellen pääsemme syvemmälle siihen totuuteen mitä ihminen on.